Aikuiset

Mitä jää jäljelle, kun oma lapsi sairastuu parantumattomasti? Syvästi koskettavassa esikoisteoksessa toivo löytyy, kun kaikki on jo menetetty.

Katariina Aaltosen 25-vuotias poika Vili oli ammattikorkeakoulusta valmistumassa oleva nuori mies, nelilapsisen perheen toiseksi vanhin lapsi. Sosiaalinen persoona, jolla oli paljon ystäviä. Vili asui Keravalla pitkäaikaisen kihlattunsa kanssa ja suunnitteli innoissaan tulevaisuuttaan oman yrityksen parissa. Elämä oli mallillaan, kunnes Vili sairastui keuhkosyöpään vuonna 2011.

Eräänä varhaisaamun hetkenä katkeaa pienen ihmisen elämä. Samalla murtuvat itsestäänselvyydet kahden nuoren aikuisen maailmassa. Linn ja Mats joutuvat etsimään tietä eteenpäin sekä oman itsensä suhteen että toisiinsa nähden. Rakkaus, työ, vapauden ja riippumattomuuden mallit ja hyvän elämän odotukset joutuvat puntariin.

Sanotaan, että lapsen kuolema on suruista suurin. Olipa lapsi sitten kuollessaan aivan pieni tai jo aikuiseksi varttunut, horjuttaa tapahtunut vanhemman elämän perustuksia voimakkaasti. Koska meistä jokainen on oma uniikki yksilönsä, myös surumme on aina ainutlaatuinen.

Kirja rohkaisee lempeästi hyväksymään oman surun ainutlaatuiset kasvot, pysähtymään kokemuksensa äärelle ja sitten, kun aika on kypsä, suuntaamaan katseen toiveikkaasti kohti tulevaa. Vaikka mikään ei enää koskaan tule olemaan samanlaista kuin se oli ennen lapsen kuolemaa, elämä jatkuu. Kaipauksen sävyinen elämä voi olla hyvää, merkityksellistä ja onnellista.

Kirjassa syvennytään lohdullisesti ja toivoa ruokkien vanhemman elämään lapsen kuoleman jälkeen. Teksti kutsuu pohtimaan, miten kokemus vaikuttaa omaan identiteettiin, käsitykseen elämästä, ihmissuhteisiin ja työelämään. Kirjan sivuilla ajatuksiaan kaipauksen sävyisestä elämästään jakavat myös kokemusasiantuntijat.

Liisa Ahonen on kasvatustieteen tohtori, kouluttaja, puhuja ja tietokirjailija, jonka aikaisemmat teokset ovat suuntautuneet lasten kasvatuksen ja opettamisen ammattilaisille. Liisa on kuitenkin ennen kaikkea kolmen lapsen äiti. Hänen esikoispoikansa menehtyi 13-vuotiaana tapaturman seurauksena. Omakohtainen kokemus sai Liisan kirjoittamaan kirjan tästä aiheesta. Hän toivoo sydämensä pohjasta saakka, että kirjan sisältö toisi vanhemmille toivoa ja luottamusta huomiseen. (Tuuma-kustannus)

Voit tilata kirjan jäsenetuhintaan Käpyn verkkokaupasta, jolloin kustantamo lahjoittaa 5 € per kirja Käpy ry:lle.

Maaliskuussa 2015 Naja Marie Aidtin poika Carl kuoli onnettomuudessa 25-vuotiaana. Kirja kuvaa ensimmäistä vuotta musertavan puhelun jälkeen: se on sekä selonteko elämästä lapsen menetyksen jälkeen, siitä miten murhe muuttaa käsityksen todellisuudesta, toisista ihmisistä ja ajasta että kirja kielestä itsestään, runoudesta, menetyksestä ja rakkaudesta.

Kirja kertoo surusta ja kaipauksesta mutta myös suuresta rakkaudesta, lohdutuksesta ja elämän viriämisestä uudelleen. Kahdeksan lasta, kahdeksan vanhempaa, kahdeksan kuolemaa, kahdeksan tarinaa. Kirjaa varten haastateltujen vanhempien lapset ovat kuolleet eri syistä, eri-ikäisinä. Kaikkien vanhempien kokemuksista kuultaa kuitenkin läpi toivo ja elämänvoima. Suurimmastakin surusta ja särkymisestä voi selviytyä.

Erkki Aura kirjoitti romaanin tyttärestään Johannasta, joka kuole Thaimaan tsunamissa vuonna 2004. Romaani on kertomus Johannasta, kaipuusta ja havahtumisesta.

Kun pienen lapsen kuolema koskettaa perhettä, surusta toipuminen vie aikaa. Tämän kirjan ensimmäinen osa käsittelee suruprosessia askel askeleelta: Miksi lapsi kuoli? Hautajaiset. Miehen ja naisen erilainen suru. Lapsen suru. Lähiympäristö. Eksistenssikysymykset. Matka surun läpi. Tie eteenpäin. Toinen osa sopii erityisesti ammattikäyttöön sairaaloiden, kirkon, koulun ja päivähoidon työntekijöille: kuinka tukea perhettä surussa. Kirjaan liittyy myös luettelo auttavista tahoista Suomessa.

Andra upplagen 2006 (första  1997).

Myrskyluodon Maijan kirjoittajalta omaelämäkerrallinen kirja, jossa hän kertoo poikansa kuolemasta ja surutyöstä. Vuosikymmenet aikaisemmin hän menetti miehensä ja toisen poikansa myös myrskyävälle merelle. Tämä on kuitenkin Bengtin tarina.

Blomqvist kertoo nuoruudestaan saaristossa, rakastumisesta ja kalastajan raskaasta työstä. Saaristolaisnaisen elämään liittyy paljon raskasta työtä, odottelua ja toivomista, että miehet pääsevät ehjänä takaisin kotiin. Pahin kuitenkin tapahtuu, kun meri vie mukanaan kirjoittajan miehen ja toisen pojista.

Yksi lapsi, yksi äiti ja loppuelämän kestävä menetys.

Äiti, älä itke on ainoan lapsensa menettäneen äidin rehellinen kertomus kuolemasta, surusta, yli pääsemisen vaikeudesta ja kaksi sukua tuhoavasta menetyksestä.

”Sitten kun menen niin äiti älä ole surullinen”

Helenin poika Sam oli viemässä haavoittunutta lintua eläinlääkäriin veljensä kanssa, mutta ei koskaan päässyt perille. Sam jäi auton alle. Kirja kertoo lapsen menetyksestä, perheen surusta ja pienestä kissasta, joka omalla tavallaan auttoi perhettä lähemmäksi toisiaan vaikeana aikana.

Isä ja pieni poika kuolevat jalkapallostadioniin tehdyssä terroriiskussa. Pojan kädessä ollut pieni kangaspupu löytyy kaiken tuhon ja hävityksen keskeltä. Kirja alkaa surun murtaman äidin kirjeellä Osama bin Ladenille. Kirja on kertomus äidin surusta, kaaoksesta ja luokkaerojen murtumisesta tuhansia koskettavan tragedian keskellä.

Millainen on arvokas kuolema? Amerikkalainen hautausurakoitsija Caitlin Doughty tekee kirjassaan Täältä ikuisuuteen mukaansatempaavan matkan hautausrituaaleihin ympäri maailman. Doughty käsittelee hautaamisen historiaa, esittää mahdollisia näkymiä ruumiin kompostointiin ja ympäristöystävälliseen hautaamiseen ja selvittää, kuinka monipuoliset perinteet muualla auttavat meitä näkemään omat käytäntömme uudessa valossa. Eri kulttuurien käytäntöjä vertailemalla hän osoittaa, että läheisensä menettäneille on tärkeää voida saattaa vainaja lopulliselle matkalleen.

Sirkku Ehon kirja on avoin kuvaus lapsen menetyksen tuomasta surusta, kivusta ja pimeydestä. Se tarjoaa mahdollisuuden jakaa naisen kokemusta surusta ja avaa samalla näköalan toivoon ja rakkauteen.

Saaran tyttö on kuollut. Gilbertin perhe on kateissa. Henrikin tytär on muuttanut elämäänsä pakoon luostariin. Suomalaisen kaupungin sykkeessä heidän elämänsä nivoutuvat yhteen. Kirja kertoo yksinäisyydestä, monikulttuurisuudesta ja elämäntarkoituksen etsimisestä.

Sanoita surusi on täytettävä muistokirja. Kirja auttaa ja kannustaa surevaa sanoittamaan omaa suruaan ja rohkaisee kertomaan tunteistaan, myös niistä, joista ei haluaisi puhua ääneen kenellekään. Kirja sisältää lyhyitä päiväkirjan sitaatteja ja ohjaa teemoittain muistelemaan menetettyä läheistä. Kirjoittaja on lapsensa menettänyt äiti, jolle kirjoittamisesta tuli surun sanoittamisen väline. Lue lisää muistokirjasta: https://sanoitasurusi.fi/ 

3-vuotias Eino saa keskellä yötä aivoverenvuodon. Aiemmin terve pikkupoika makaa yhtäkkiä sairaalassa puhe- ja liikuntakyvyttömänä. Välillä vanhemmat elävät parantumisen toivossa, välillä hirvittävässä tuskassa. Kuinka äiti ja isä kestävät, kun perusterve lapsi sairastuu vakavasti ja aivan yllättäen? Onko elämää mielekästä pitkittää, jos ihminen on parantumattomasti sairas? Miten äiti voi hyväksyä ajatuksen, että hän joutuu luopumaan pienestä pojastaan, päästämään lopullisesti irti? Voiko lapsen kuolemasta toipua koskaan? Ei sittenkään, vielä et ole tervetullut, kuolema, odota vähän. Anna hiukan lisää aikaa toivoa ihmettä. Jos sittenkin tapahtuisi jotakin toipumista ja palautumista. Johanna Ervast kirjoittaa esikoisensa yhdeksän viikon kamppailusta kuolemaa vastaan. Hän kuvaa omia tunteitaan, ympärillä olevien ihmisten reaktioita, sairaaloiden toimintaa, toivon rippeitä ja luopumisen tuskaa. Jäähyväiset Einolle on aito ja raastava kuvaus siitä, miltä tuntuu äidistä, joka istuu viikko toisensa jälkeen lapsensa kuolinvuoteen äärellä ihmettä odottaen.

Surusta ei voi toipua. Mutta surussa voi toipua. Vuonna 2005 Johanna Ervastin perheen elämä järkkyi. Kolmevuotias Eino kuoli yhdeksän viikon sairauden jälkeen. Jäljelle jäivät suru, muistot, tuska ja kaipuu sekä valtava haaste koota elämä uudelleen. Jäähyväisten jälkeen kertoo elämän pysähtymisestä, sen kääntymisestä taaksepäin ja vähitellen kriisien kautta löytyvästä jalansijasta, hiljalleen kasvavasta varmuudesta: ehkä elämä voi sittenkin jatkua. Lohduttomuuden ja uupumuksen jälkeen voimat palaavat ja surun kuvat alkavat pehmentyä. Elämään astuu ilo, ensin varovasti ja huomaavaisesti, sitten vahvistuen, arjen pieninä askareina. Aika haavat parantaa, sanotaan, ja haavoistaan aika tunnetaan. Jäähyväisten jälkeen kuvaa suruprosessin eri vaiheita ja surun monia kasvoja. Koskettava teos tarjoaa myös vertaistukea jokaiselle läheisensä menettäneelle. Jäähyväisten jälkeen on selviytymistarina suruista suurimmasta takaisin elämään.

Tämä kirja on sinulle, joka olet kokenut elämässäsi menetyksen ja sinulle, joka haluat oppia surusta.

Äidin kertomus musertavan surun ja valoisan toivon ristiaallokossa. Taru Hallikaisen raskaus alkoi kaksosraskautena. Kaikki vaikutti aluksi täysin normaalilta, raskaus eteni keskenmenon kriittisimmän vaiheen yli. 23. raskausviikolla kaikki muuttui: toinen lapsista menehtyi kohtuun. Hallikainen synnytti yhden elävän ja yhden elämänsä jo päättäneen lapsen. Lapsen menehtyminen kohtuun koskettaa erittäin montaa perhettä. On arvioitu, että joka viides äiti joutuu käymään läpi keskenmenon. Kun lapsi menehtyy 22. raskausviikon jälkeen, puhutaan keskenmenon sijaan kohtukuolemasta. Kohtukuoleman takia lapsensa joutuu hautaamaan vuosittain yli 200 perhettä. Aihe on ollut kauan tabu, josta ei ole puhuttu avoimesti.

Kirja on surukirja, jonka Liisa Halme on kirjoittanut kuolemansurun omakohtaisesti kokeneena.
Kirja kuvaa äidin ja perheen tuskaa, mutta myös surun määrätietoista työstämistä. Kirja auttaa ymmärtämään lapsen menettämiseen liittyvän surun ja yleensäkin kuoleman surun eri vaiheita, mutta paljastaa myös jokaisen vaiheen uuvuttavuuden. Kirja on tarkoitettu vastaavaan elämäntilanteeseen joutuvalle sekä jokaiselle, joka haluaa tai jonka tarvitsee ymmärtää, miten vaativa prosessi on lapsen menettämiseen liittyvä surutyö.

Sikiö on syvästi kehitysvammainen, oletteko edelleen aivan varmoja ettei abortti ole vaihtoehto? Tällaiset lapset kuolevat yleensä jo kohtuun. Eväämme monia hoitotoimenpiteitä koska lapsella ei ole mitään elinennustetta. Käytännössä puhutaan saattohoidosta jos ihme tapahtuu ja tämä lapsi syntyy elävänä.
Tästä tilanteesta lähdimme taisteluun aikaa, ennakkoluuloja ja tilastoja vastaan, apunamme luja tahto ja äidinvaisto.

Miten auttaa järkyttäviä tapahtumia kokeneita lapsia ja aikuisia? Miten tukea heitä tavalla, joka vahvistaa heidän psyykkistä kestävyyttään ja edesauttaa toipumista. Tämä kirja kertoo kuinka ihminen reagoi vaikeita asioita kohdatessaan. Kriisituki on hyvä käsikirja heille, jotka kohtaavat työssään tukea tarvitsevia ihmisiä.

Kuvaus kätkytkuolemasta. Tarja Heino menetti oman tyttövauvansa.  Hän kuvaa kirjassaan aikaa raskaudesta lapsen kuolemaan, pitkää surutyötään sekä läheisten ja hoitavan henkilökunnan reaktioita.

Kun Varpu Hintsasen tytär Senja kuoli kahdeksanvuotiaana syöpään, henkisestä jaksamisesta luennoivan Varpun omat opit joutuivat kovimmalle mahdolliselle koetukselle. Surusta syntyi kirja toivosta ja kiitollisuudesta. Se on yhden perheen tarina, mutta tuo myös apua kaikille niille, jotka ovat joutuneet elämässään kovan paikan eteen, tilanteeseen, jossa valo on vähissä. Psykiatrisen sairaanhoitajan koulutuksen saaneen Varpun viesti on selvä: emme voi valita, mitä meille tapahtuu, mutta voimme valita, miten tapahtuneeseen suhtaudumme. Valitsemmeko katkeruuden vai kiitollisuuden, toivon vai epätoivon, pimeyden vai pienet valonvälähdykset, jotka ajan myötä kasvavat uudeksi, kriisin jälkeiseksi elämänmaisemaksi, erilaiseksi mutta yhtä kaikki kauneutta ja onnea sisältäväksi.

Kuoleman horisontti ja kirjoitus kertoo, miten käsitellä kuolemaa kirjoittamalla. Kirja sopii sekä kirjoittajaohjaajille että kirjoittamista harrastaville. Esseenomaisessa kirjassa liikutaan lyyrisellä herkkyydellä elämän selittämättömällä alueella. Tekstissä yhdistyvät konkreettiset ohjeet runolliseen ilmaisuun ja hengellis-eksistentiaaliseen pohdintaan. Kuoleman horisontti on kuin meditaatioharjoitus, sen luettuaan sielu on astetta kirkkaampi.

”Millainen Pekka oli luonteeltaan. Siinäpä vasta arvoitus. Tunsin hänet ja en tuntenut. Hän oli varsin erikoislaatuinen pojaksi ja nuoreksi mieheksi. Hyvin kirjava punos, pahimmillaan kuin riimuverkon imake. Herttaisuus, lukeneisuus, haavemielisyys, humaanisuus ja avuttomuus käytännön asioissa taistelivat groteskiuden, itsepäisyyden, satiirisen nokkeluuden, laiskuuden, ylimielisyyden ja kriittisen älyn kanssa. Pikkusielu hän ei ollut.”  Lokakuun 16. päivä vuonna 2005 Pekka Kalevi Huovinen, 41, meni Pieneen-Kiimasjärveen. Hänet löydettiin ja haudattiin keväällä 2006. Lahjakas poika oli jo sitä ennen ajautunut syrjään. Opinnot olivat jääneet kesken jo vuosia sitten, ja Pekka oli päätynyt erakoksi Hailuotoon mökkiin, jonka huolehtivat mutta voimattomat vanhemmat olivat mielessään ristineet Yksinäisyyden taloksi. Hoitojaksot ja lääkkeet eivät nekään olleet purreet voimat vievään masennukseen. Pojan kuolema on Veikko Huovisen koruton mutta lämmin teos. Se on isän viimeinen viesti, kirja pojan kuolemasta mutta myös hänen elämästään ja siitä mitä jäljelle jää. Kirjailija toivoo, että siitä on apua muille vastaavassa tilanteessa oleville omaisille.

Surun istukka on Katriina Huttusen omaelämäkerrallinen esikoisromaani, joka on täynnä epätoivoa, raivoa ja yllättävää kauneutta. Kertoja katsoo armottomin silmin elämää, kuolemaa, itseään ja ihmisiä ympärillään. Romaani ravistelee lukijaa kohtaamaan kuoleman tabut ja kyseenalaistaa koko olemassaolollaan kulttuurin, joka haluaa unohtaa kuoleman jokapäiväisen mahdollisuuden.

Vanha nainen kävelee hautausmaalla ja kutsuu sitä seikkailuksi.

Hänen lapsensa on kuollut, tehnyt itsemurhan. Nainen kantaa pysyväksi asettunutta kuolemansuruaan, pohjajäätä, tekee Hietaniemestä itselleen kodin. Täällä hän on arvaamattomien mahdollisuuksien äärellä.

Kirjoituksia kuolemansurusta. Toisen tytär ei jaksanut elää, toinen valitsi lapselleen kuoleman. Kahta surevaa äitiä yhdistää ehdoton, pysyväksi asettunut kuolemansuru. He kirjoittavat surusta, josta ei ole mahdollista eikä edes tarkoituksenmukaista toipua. Heidän surullaan ei ole muuta tavoitetta kuin suru.

He elävät surunpilaajien maailmassa. He ovat surun toisinajattelijoita ja uskovat että sureminen on aina arvokasta ja välttämätöntä, sillä vakavasti otettu suru palkitsee: se antaa heille itsensä ja samalla kaiken, millä on merkitystä. Tähän kirjaan kootuissa kirjoituksissaan he kertovat, mikä tekee heidän surustaan hyvää.

Tarja Huumonen (1959) on palliatiiviseen- ja saattohoitoon erikoistunut sairaanhoitaja Rovaniemeltä. Hän menetti vanhemman poikansa itsemurhan kautta vuonna 2017. Hän kertoo pojan elämästä ja omasta surutyöstään. Kirja perustuu Tarja Huumosen omiin kokemuksiin. Siinä käydään läpi pelon, ahdistuksen, vihan ja myös ilon tunteita. Kirja on ensisijaisesti suunnattu itsemurhan kautta läheisensä menettäneille lohdutukseksi, että he eivät ole yksin asian kanssa. Kirjan tarkoituksena on tuoda toivoa, että elämä jatkuu menetyksestä huolimatta. ”Jonakin päivänä tuuli puhaltaa pilvet pois auringon tieltä ja suru on kevyempi kantaa” 

Unen ja valveen rajamailla saatamme nähdä tuntemattomia kasvoja, avaruusolentoja tai outoja maisemia. Suru voi aiheuttaa hallusinaatioita – moni leski kertoo tunnistavansa edesmenneen puolisonsa läsnäolon. Näköaisti ei ole kamera, joka tallentaa maailmaa, vaan todellisuutta rakentava mekanismi, joka muodostaa visuaalisen kokemusmaailman. Tätä aivojen virtuaalitodellisuutta ei arkipäivässä huomaa, mutta hallusinaatiot paljastavat sen olemassaolon. Arkisen havaintomaailman ja hallusinaatioiden raja ei ole niin selkeä kuin usein ajatellaan. 

Ihmiset kokevat usein kummallisia asioita. Joku irtautuu kehostaan ja katselee itseään katonrajasta, toisen makuuhuoneessa vierailevat öisin omituiset, pelottavat olennot. Moni on nähnyt enneunen ja yllättävän monella leskellä on kokemuksia kuolleen puolisonsa läsnäolosta. Outojen kokemusten psykologia hälventää epätavallisiin kokemuksiin liittyviä pelkoja ja samalla kertoo psykologian ja neurotieteen uusimmista tutkimustuloksista.

Koskettava esikoisromaani lapsen menettämisestä, pohjattomasta surusta ja tuulen pieksemästä majakkasaaresta..

Majakkasaaren viima piiskaa tarinan henkilöistä suojaukset pois kerros kerrokselta, kunnes jäljellä on vain se mikä on totta.

Elina ja Markus ovat menettäneet lapsensa. Markus ei tavoita surun läpi puolisoaan, vaikka hän on siinä, aivan vieressä. Elina haluaa saareen asumaan, sillä hän ei kestä nähdä kaupungissa lapsia ja lastenvaunuja. Mutta menetystä ei pääse pakoon. Naapuritalossa asustaa 10-vuotias Milja ja tämän ailahtelevainen, häpeämätöntä elämänhalua tihkuva äiti Stella.

Eräänä yönä Elina tulee kuin väkisin imaistuksi äidin ja tyttären suhteeseen ja salaisuuksiin.

Saksalaistyttö Sara tuli maailmaan vammaisena ja kuoli 6-vuotiaana vuonna 2002. Hänen äitinsä Anke Ilmonen ottaa kirjassaan lukijan mukaan omaan elämäänsä ja kertoo henkilökohtaisista kokemuksistaan noina raskaina vuosina. Hän kertoo omasta uupumuksestaan ja kapinoinnistaan, mutta silti kirjan vahvana pohjavireenä on syvä luottamus Jumalan viisauteen ja huolenpitoon. Vanhemmat kokevat, että Sara oli heille kallisarvoinen lahja ja että tytön lyhyellä elämällä oli tarkoitus.

Ihmettä kaikki on Juha Itkosen omakohtainen romaani siitä, miten poikkeustilojenkin keskellä arjen on jatkuttava.

Nelihenkisen perheen elämä on asettunut uomiinsa. Iltatähden ilmaantuminen ei suju odotetulla tavalla, vaan vanhemmat joutuvat mahdottoman valinnan eteen. Yllätykset eivät lopu senkään jälkeen, sillä seuraavaksi he löytävät itsensä vastasyntyneiden teho-osastolta. Elämä on arvaamaton ja heiveröinen, mutta silti vahva ja ainutkertainen.

Eila ja Raimo Jaatisen 21-vuotias poika Sakari poistui kotoaan lokakuisena sunnuntaipäivänä ja pyöräili radanvarteen. Lyhyt jäähyväisviesti löytyi kotoa, tietokoneen vierestä, saman päivän iltana. Useita kirjoja ja runoteoksia julkaissut toimittaja-kirjailija Eila Jaatinen vie lukijan surun maahan, josta elämän äänet ovat vaienneet. Runon ja proosan keinoin hän käy lävitse niitä tuntoja, kysymyksiä ja muistoja, joista menetyksen jälkeinen aika on täyttynyt. Siitä ei ole puuttunut kipua, kaipausta eikä itsesyytöksiäkään. Monet kysymykset jäävät vaille vastausta. Vain rakkaat muistot ja periksi antamaton toivo kannattelevat, antavat voimaa jatkaa.

Tarja Jallin kirja on avoin kuvaus lapsen menetyksen tuomasta surusta, kivusta ja pimeydestä. Se tarjoaa mahdollisuuden jakaa naisen kokemusta surusta ja avaa samalla näköalan toivoon ja rakkauteen.

”Yritän herätellä vauvaa, kätilö murtuu kyyneliin.
Yleensä synnytetään elämää, mutta mä synnytän kuolemaa.
Kotona heitän roskiin sairaalassa päälläni olleet vaatteet.
Lasta ei ollut, mutta hautajaiset piti järjestää.
Valitsen pitkään lapselle vaatteita arkkuun
Käsittämätön tyhjyys.”

Tätä koskettavaa kirjaa varten on haastateltu ja kuvattu nelisenkymmentä kohtukuoleman kokenutta naista.

”Minä toivoin perheeseemme kikkaratukkaista ja vilkasta lasta. Lopulta saimme kaukaa Afrikasta pojan, joka täytti toiveeni moninkertaisesti.”

Pohjimmiltaan valoisan pojanvesselin elämä muuttuu vaikeaksi kaikenlaisten paineiden alla. Kun yhteiskunnalta saatu apu ei riitä, mukaan astuvat huumeet.

Pirjo Jousimon päiväkirjamerkinnöistä koostuva teos maalaa kuvan hänen lapsensa elämästä ja kuolemasta äidin kokemusten kautta. Se on kertomus juurettomuudesta, huostaanotosta ja luopumisen vaikeudesta. Traagisesta lopustaan huolimatta se on myös väkevä kuvaus rakkaudesta. (Momentum Kirjat)

Pieni poikani kuoli syliini viiden päivän ikäisenä, koskaan silmiään avaamatta. Haluan kirjoittaa tämän kirjan poikani Ossin muistolle. Että hän eläisi. Edes näissä kansissa.

Tuntematon lapsi on puhutteleva ja analyyttinen esikoisromaani vastasyntyneen lapsen menettämisestä ja elämän jatkamisesta tilanteessa jossa valo käy vähiin. Vahva miesnäkökulma ja omakohtaisuus tuovat syvyyttä yleisinhimilliseen ja arkaan aiheeseen. Tuomas Juntunen on Helsingissä asuva kirjallisuudentutkija ja kriitikko.

Kirjassa julkisuudesta tunnetut henkilöt kertovat läheisensä kuolemasta, myös lapsen tai lapsenlapsen. Haastateltavat antavat omien kokemustensa kautta lukijalle toivoa ja tukea siihen, miten raskaan menetyksen jälkeen voi päästä elämässä eteenpäin: oivalluksia, mielenhallinnan keinoja ja asioita, jotka ovat tuoneet helpotusta ja lohtua.

Joka viides nainen joutuu elämänsä aikana kokemaan keskenmenon. Yleisyydestään huolimatta keskenmeno on yhä varsin vaiettu asia. Siitä ei välttämättä puhuta perheen ulkopuolella, ja usein pariskunta jää kovin yksin menetyksensä kanssa. Keskenmenossa on kysymys paljon muustakin kuin vain keskeytyneestä raskaudesta. Tätä ei aina ymmärretä. Moni keskenmenon kokenut nainen tuntee jopa terveydenhuollossa tulleensa huonosti kohdelluksi. Syntymätön kertoo keskenmenosta sekä fyysisenä että psyykkisenä tapahtumana. Siihen on koottu keskeinen tieto keskenmenon syistä ja hoidosta. Surutyötä kuvataan naisen, miehen ja läheisten näkökulmasta. Mukana on myös aitoja kertomuksia siitä, miltä keskenmeno tuntuu.
Kirja on tarkoitettu tietolähteeksi ja vertaistueksi keskenmenon kokeneille ja heidän läheisilleen sekä terveydenhuollon ammattilaisille ja opiskelijoille.

Kirja kertoo koskettavan tositarinan siitä, miten yksi onnettomuus yhtäkkiä hajottaa koko elämän palasiksi. Kallio vie lukijan ensijärkytyksen hetkistä kohti tuskaista toipumista, luopumista ja asioiden hyväksymistä. Kunnes kesken kaiken kohtalo puuttuu jälleen peliin.

Kaisu Kandelinin on kirjoittanut tyttärestään kirjan Iiris Anna Helena. Kirja koostuu Iiriksen elämän aikaisista tapahtumista alkaen tarinasta, joka liittyy hänen nimeensä. Jälkisanat on kirjoitettu pyhäinpäivänä 2002. Monet tapahtumat asiat liittyvät Kuorttiin, Lastenklinikkaan ja siellä tapahtuneisiin asioihin. Mielenkiintoisinta kirjassa ovat Iiriksen omat päiväkirjamerkinnät, tuntemukset eri elämän vaiheissa. Läpi kirjan huokuu Iiriksen positiivinen asenne elämään, jopa siinä tapauksessa, kun ei enää ollut toivoa, hän alkoi kirjoittaa päiväkirjoissaan loppuelämänsä ensimmäisestä päivästä lähtien aina 110 päivään asti.

Det är en av sommarens finaste dagar. Inte ett moln på himlen och luften fylld av syrendoft. Alla problem är på ljusårs avstånd. Då inträffar det otänkbara. En olycka som leder till att ett barn dör. Filmen börjar dagen efter olyckan och följer den sörjande familjen under det första året som de måste leva utan sin yngsta son och lillebror.

Lohdullinen kirja vanhemmille, jotka ovat menettäneet lapsen. Tärkeä myös menetyksen kokeneen läheiselle sekä ammattilaisille. On kesäsunnuntai, taivaalla ei ole pilvenhattaraakaan. Kaikki on hyvin. Tästä alkaa Gösta Karfin kertomus onnettomuudesta, joka muutti hänen perheensä elämän perusteellisesti. Gösta Karf kirjoittaa riipaisevasti isän näkökulmasta, miltä tuntuu menettää lapsi traagisessa onnettomuudessa. Rohkeasti Karf kuvaa omia syyllisyydentunteitaan ja tunnemyrskyjä, joita perhe joutui kokemaan. Karf kertoo teoksessaan mittaamattomasta surusta mutta myös keinoista, joilla surua voi käsitellä.
Kun elämä pysähtyi on tärkeä kirja vanhemmille, jotka ovat menettäneet lapsen. Se avaa surun maailmaa myös menetyksen kokeneen läheiselle sekä ammattilaisille, jotka auttavat onnettomuuteen joutuneita. Se on järkyttävä mutta samalla lohdullinen teos ihmisen kyvystä selviytyä kaikkein pahimmasta: oman lapsen menettämisestä. “Uusi elämän sisältö nousee tomusta ja tuhkasta. Elämän pirstaleiksi lyöneestä tragediasta nousee kypsempi ja nöyrempi hahmo, joka on herätetty unesta huomaamaan elämän moninaisuus ja tarkoitus.” Gösta Karf on syntynyt 1950 Pietarsaaressa. Hän on toiminut vuosia kriisiterapia- ja sielunhoitotyössä. Teoksen pohjalta on tehty elokuva Eläville ja kuolleille, jonka on ohjannut Kari Paljakka ja tuottanut Aki Kaurismäki.

Kirja koostuu äidin päiväkirjamerkinnöistä vuoden ajalta sen jälkeen, kun 23-vuotias poika Kalevi kuoli oman käden kautta. Kirjoittaja toivoo kirjan tuovan voimaa, uskoa ja vertaistukea samassa tilanteessa oleville.

Yleisradion eläkkeelle siirtynyt pääjohtaja Sakari Kiuru ja psykologi Reidunn Kiuru käyvät Kaarnalaiva-kirjassaan uudelleen läpi poikansa itsemurhaa.

Brigitte menetti alle kymmenen vuoden sisällä molemmat vanhempansa ja molemmat lapsensa eri tapahtumien johdosta. Kirjassaan hän käy läpi menetyksiä muistojen ja päiväkirjamerkintöjen kautta. Hän puhuu surutyöstään painottaen, että toipumisen kannalta on tärkeää antaa itselle aikaa surra menetystä. Brigitte toivoo kirjan tuovan toivoa ja uskoa siihen, että elämän mustimmistakin hetkistä voi selvitä, kun antaa itsensä surra, eikä yritä tukahduttaa tunteitaan.

Maailmankuulu trauma-asiantuntija Bessel Van der Kolk on työskennellyt traumapotilaiden kanssa yli kolmekymmentä vuotta. Jäljet kehossa -kirjassaan van der Kolk tarkkailee traumatisoitumista ja traumaperäistä stressiä laajemmasta näkökulmasta ja paljastaa, että traumaattiset kokemukset todella aiheuttavat fyysisiä muutoksia aivoissamme etenkin mielihyvää, kiintymystä, hallintaa ja luottamusta käsittelevissä aivojen osissa.

Väitöskirjan tekijällä, Harri Koskelalla, on omakohtainen kokemus lapsen menetyksestä. Hän lähestyy tutkimuksessaan vanhempien kokemusta kokonaisvaltaisesti. Lähdemateriaalina ovat vanhempien lähettämät kirjeet. Tutkimus on lajissaan ensimmäinen Suomessa. Koskela tarkastelee väitöstyössään lapsen menetyksen vaikutuksia vanhemman spiritualiteettiin ja vanhemman suhtautumista menetykseen. Tarkastelun kohteena ovat myös vanhempien käyttämät hengelliset ja psyykkiset selviytymiskeinot. Tutkimus tarjoaa tietoa surun ja kuoleman kohtaamisesta auttamistyössä mukana oleville. Erityisesti seurakuntien ja hoitoalan työntekijät voivat käyttää tutkimustuloksia lapsensa menetystä surevan vanhemman hengellisten ja henkisten prosessien ymmärtämisessä.  (Lähde: sakasti.evl.fi)

Pastori Marjatta Koskenvesa on kirjoittanut koskettavan ja rohkean kirjan tyttärensä Päivin tragediasta. Kertomus kuvaa vaiheita, jotka johtivat tyttären itsemurhaan 17-vuotiaana. Kirjan päiväkirjamuistiinpanot ja kirjeet tuovat tekstiin vahvaa totuudellisuutta; kipeitä ja inhimillisiä syitä katsotaan sellaisinaan.
Lunta, sanoi perhonen-kirjassa uskonelämä ja rukouksen maailma kietoutuvat tavalliseen arkeen, ja tappioita pohtiessaan Koskenvesa koskettelee elämäntaidon kysymyksiä huumorinpilke silmäkulmassaan.
Äidin voimakkaasta puheenvuorosta huolimatta kirja on myös Päivin oma puheenvuoro ikätovereilleen. (Lähde: bookcrossing.com)

Surmatun tytön äidin kirjoittama kirja. Elina Koskinen kirjoitti kirjan auttaakseen kohtalotovereitaan.

Suomessa syntyy vuosittain noin 55–60 000 lasta. Ennen ensimmäisen elinvuoden ikää heistä kuolee noin 200. Todetuista yli 22-viikkoisista raskauksista noin 200 päättyy sikiön kuolemaan. Tämän lisäksi yhteensä yli 18 000 raskautta keskeytyy tai keskeytetään vuosittain.  On myös arvioitu, että  jopa puolet kaikista hedelmöityksistä olisi niin sanottuja biokemiallisia raskauksia, jotka keskeytyvät muutaman vuorokauden  sisällä hedelmöityksestä.  Kuvittelenko vai kuoliko jotain? -kirjaan on koottu yli 25 naisen kokemuksia arasta ja hyvin vaietusta aiheesta, raskauden keskeytyksestä sikiöpoikkeavuuden vuoksi.  Kirja koostuu Enkelinkosketusvertaistukiryhmään kuuluvien naisten kokemuksista, tuntemuksista ja ajatuksista. Kirja sisältää myös tietopaketit sikiöpoikkeavuuksista sekä niiden seulontamenetelmistä, että itse keskeytyksestä toimenpiteenä. Ei tiedä mistä pitäisi alkaa ja mitä tehdä. Kirja lähestyy hautajaisten järjestämistä sekä käytännön että surutyötä tekevän omaisen näkökulmasta. Kirjassa on runsaasti tietoa hautajaisista ja vinkkejä siitä, kuinka ne voi järjestää persoonallisesti ja läheisen muistoa kunnioittaen.

Kun läheinen kuolee henkirikoksen uhrina, maailma ympärillä pysähtyy. Perheen, ystävien ja ammattilaisten tuella elämä kuitenkin jatkuu. Tragedian varjossa kasvanut on opas vaikeaan elämäntilanteeseen. Kirjassa kolme läheisensä henkirikoksen uhrina menettänyttä kertoo tarinansa ja asiantuntijat valaisevat tietä avun ja tuen pariin löytämiseksi.

Teos on julkaistu toistaiseksi ääni- ja e-kirjana, ja se löytyy kaikista suomalaisista lukuaikapalveluista.

Teos on kirjoittajan omasta elämästä ja sen kohokohdista, myöskin menetyksistä. Se kertoo sukupolvien välisestä ketjusta, jossa suvun nuorin jäsen pitää pikkurillillään tiukasti vaarin omasta pikkurillistä kiinni heidän nukkuessaan päiväunia viikkoa ennen tsunamia. Paratiisisaaren rantaan iskenyt hyökyaalto murskasi unelman riistämällä pikku-Aren isänsä sylistä. Kirja on erilaisten tunteiden sävyttämää vuoropuhelua isän ja tyttären välillä katastrofin jälkeen. Se on tarina kirjoittajan omasta ja Tuulan perheen selviytymisestä, mukana tuttujen ja läheisten, mutta aivan vieraidenkin ihmisten antama suurenmoinen tuki. Kirjoittaja haluaa omien kokemustensa pohjalta kannustaa kuitenkin erilaisissa elämän myllerryksissä kamppailevia lukijoita kirjan lopussa rohkaisemalla heitä: “Aina on toivoa”

Kirjaan on koottu eri-ikäisten ja eri elämäntilanteissa olevien miesten surukokemuksia. Kokemuksistaan kertovat muun muassa eri-ikäiset leskeksi jääneet miehet, lapsensa menettänyt isä, itsemurhan tehneen veli ja vanhempansa menettänyt nuori mies. Lisäksi kirjan toimittanut Seppo Laakso kertoo omasta surutyöstään. Kirjan henkilöt haluavat omilla tarinoillaan auttaa ja rohkaista menetyksen kokeneita ja vertaistukea kaipaavia miehiä selviytymään surussaan.

Suru-kirja tarjoaa monipuolisesti tietoa surusta, surevien tukemisesta ja sureville suunnatuista palveluista. Yksilöllisen, kuten kehollisen ja traumaattisen surun ohella, se avaa näköaloja myös surun yhteisöllisiin ja yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin. Vastoin omaa tahtoaan ei kenenkään pitäisi jäädä yksi surussaan. Kirja on suunnattu kaikille, joita suru koskettaa. Se on myös hyvä tietolähde surevia työssään kohtaaville ammattilaisille sekä näiden alojen opettajille ja opiskelijoille.

Yhtäkkiä tapahtuu käsittämätön: lapsi kuolee. Kaiken piti olla hyvin, perheeseen oli syntymässä kolmas lapsi, oli kesä ja vauvanvaatteet odottivat valmiina. Sitten tuli suru. Varoittamatta ja lupaa kysymättä. Miten tästä eteenpäin? Kirjailija käsittelee kokemustaan surusta syvällisesti ja itseään säästelemättä. Surukirja pohtii suremista myös yksilötasoa laajemmin ja ihmettelee yhteiskuntaamme, missä pienille ihmisille ja suurille tunteille on liian vähän tilaa.

”Olet sä yhtään täällä? Lääkärin kysymys tuntui tulevan toisesta todellisuudesta. Ympärilleni oli laskettu lasikupu, joka erotti minut muusta maailmasta. Elämäni filminauha pysäytettiin silmieni eteen. Aika seisahtui ja jäin vangiksi rajatilaan, jonkinlaiseen valveuneen. Menetin kerralla kaikki voimani.

Sen hetkisessä todellisuudessa olin vain minä ja kuollut lapseni. Paikalle kutsuttu erikoislääkäri vahvisti tilanteen. En ollut enää lapseni turva ja suoja. Minusta oli tullut vauvani hauta.”

Teresa Laine-Puhakainen on vaasalainen äiti, joka on menettänyt kaksi lastaan, Akselin ja Elinan. Kirjassaan hän kertoo äidin tuntemuksista, kun lapsi kuolee kohtuun. Kirja on kaikessa karuudessaan myös kaunis ja valoisa kertomus kahdesta lapsesta, joiden vaikutus ulottuu pitkälle tulevaisuuteen.

Ellenin 11-vuotias poika James on uimassa muiden lasten kanssa, kun vesiskootteri ajaa liian läheltä kohtalokkain seurauksin. Ellen haluaa nuoren kuskin vastuuseen teostaan. Kirjassa kuvataan oikeusprosessin kulkua ja äidin tuntemaa surua, vihaa ja syyllisyyttä. Lopulta kuitenkin anteeksiannollekin löytyy tilaa sydämestä.

Kuolemansairaan lapsen isä etsii elämän ja sen lopun merkitystä. Huugo kuolee hieman ennen nelivuotispäiväänsä. Pojan lyhyt ja kivinen polku maan päällä pakottaa uskonnonfilosofiasta väitelleen isän vaikeiden kysymysten eteen.

Milloin elämä on enemmän taakka kuin lahja? Onko lisääntymisessä järkeä, jos tunnustamme ihmiselämään liittyvät riskit? Saako lapsen kärsimykselle etsiä tarkoitusta? Entä onko taivaassa vammaisuutta? Tunneviileä isä kipuilee myös surunsa pinnallisuuden kanssa.

Tarinallinen teos itkettää, naurattaa ja pistää lukijan ajattelemaan. Se sivuaa myös yhteiskunnallisia aiheita, kuten lapsettomuutta, eutanasiaa ja koronakriisin repimiä ihmissuhteita.

Tämä kirja kertoo Villen isän näkemänä ja kokemana tapahtumat tapon jälkeen ja surutyöstä kolmen vuoden aikana. Tässä hän muistelee myös kaikkea mitä kasvattajana oppi, mitä teki väärin, mitä teki oikein ja miten se tehtiin. Kuoleman jälkeiset otsikot, tappajan selviäminen, oikeudenkäynti, kaikki kerrotaan tässä kirjassa. (Lähde: suomalainen.com)

Romaanin teemoja ovat miehen sota-ajan kokemukset, lapsen menetys ja läheisen itsemurha. Sota menetyksineen on lähempänä kuin sodan jälkeen syntyneet aina ymmärtävätkään – se vaikuttaa yhä suomalaisperheiden elämään. Vaikka Lindroos-Annalan teos on todellisuuteen pohjautuva kirja, jolla ei ole onnellista loppua, sen pohjavire on kuitenkin elämänmyönteinen. Kirjan kantavaksi sanomaksi nousee suru ja selviytyminen, ajan ja vertaistuen avulla. Sanomansa lisäksi kirja on jo saanut kiitosta osuvasta ajankuvauksesta.

Tämän kirjan myötä olen halunnut kiittää siitä tuesta, jota itse olen Kävyltä ja Kävyn jäseniltä saanut. Samalla olen halunnut antaa mahdollisuuden myös muille kertoa omasta lapsenmenetyksestään ja myös siitä, miten on menetyksestä selvinnyt.

Isän kertoo päiväkirjamuodossa uimahyppyharjoittelussa menestyneen tyttärensä sairastumisesta  ja taistelusta elämästä ja kuolemasta.

Surukirja: 18 vuotta 9 kuukautta 6 päivää – perustuu Marko Luukkasen kirjoittamaan päiväkirjaan esikoispojan kuoleman jälkeen. Teos kuvaa autenttisesti isän kokeman surun nuorena kuolleesta pojastaan, joka käytti huumeita. E-kirjan voi ladata ilmaiseksi täällä.

Tässä kirjassa lapsen kuolemasta puhuvat muun muassa vanhemmat ja terveydenhuollon henkilöstö. Julkaisussa käsitellään myös lapsensa menettäneiden tukiryhmiä ja tukimuotoja.

”Kirja on kaksi pientä lastaan seitsemässä kuukaudessa menettäneen äidin puheenvuoro. Aito ja syvällinen elämäntarina”.

Surun silmässä – kirja kertoo elämästä, jossa kaikki muuttuu, kun lapsi sairastuu vakavasti ja kuolee. Vaikka jokainen päivä voi olla viimeinen, on elämässä silti toivoa toivottomuudenkin keskellä. Kuoleman läheisyys murtaa perusluottamuksen muurit.

Kirja sanoittaa äidin surua, kuvaa perheen sisäisiä muutoksia ja jakaa kuoleman jälkeisen toivottomuuden ja yksinäisyyden kokemuksen lukijalleen. Kirjassa pohditaan myös yhteiskuntamme eri tahojen suhtautumista vakavasti sairaisiin ja sureviin. Kipukohtia syntyy niin kuoleman pelosta, surevien kohtaamattomuudesta, kuin terveydenhuollon ymmärtämättömyydestä. Surun moninaisten vaikutusten ymmärtäminen toisi yhteiskunnan eri toimijoille mahdollisuuden kohdata viisaasti vakavasti sairastuneet ja surevat lähimmäiset. Lisätietoa kirjasta ja kirjoittajasta: www.surunsilmassa.fi

Tämä kirja antaa luvan surra kaikkea, mistä on päättänyt luopua tai joutunut luopumaan. Sen sivuilla pohditaan. kenelle kuuluu lupa surra, miltä suru tuntuu ja miten surua ja sen lähitunteita voi käsitellä ja ymmärtää.

Ajanvirrassa on kertomus äidin surusta pojan itsemurhan jälkeen. Se kertoo epäuskosta, syyllisyydentunteista ja syvästä surusta, kun lapsi on poissa. Avioliiton kariutuminen, rakkaiden koirien menettäminen ja oma sairastuminen koettelevat jo valmiiksi vaikeassa elämäntilanteessa. Kuvitus kulkee hyvin tarinan mukana. Morottaja kertoo kirjan kirjoittamisen olleen auttava voima surun keskellä, kun hänen oma poikansa kuoli.

Kirja kertoo vanhempien taistelusta saada tietoja ainoan lapsensa kuolemasta Suomen hiihtoliiton järjestämällä maajoukkueen harjoitteluleirillä Itävallan Hintertuxissa: sen jälkeen taistelusta saada oikeat tiedot julkisuuteen. Onnettomuus tapahtui toisena harjoittelupäivänä 12.9.1979 klo 9.30 Suomen joukkueiden käyttämällä vaarallisella alueella, josta rinnepäällikkö kertoi varoittaneensa valmentajaa. Saran vanhemmille kuolemasta ilmoitettiin vasta illalla kylmänlyhyellä puhelinsoitolla. Suomen hiihtoliitto valmentajineen ei ottanut tapauksesta vastuuta.

Kuolema koskettaa meistä jokaista: me kaikki kuolemme ja ennen sitä koemme menetyksiä. Elämme aikana, jona kuolema on meistä useimmille tuttu lähinnä viihteestä ja lehtien lööpeistä. Kuolemaa ei tarvitse enää nähdä tai kokea arjessa. Ammattilaiset huolehtivat sairaat ja vanhukset hautaan. Kun kuolema sitten tavalla tai toisella saapuu, olemme yhtäkkiä keskellä vierasta maaperää, neuvottomina. Mitä pitää tehdä? Miten jatkaa elämää menetyksen kanssa?
Kuolema Kaikki mitä olet aina halunnut tietää koostuu haastatteluista. Kuoleman tutkijat, kuoleman parissa työskentelevät ja tavalliset, kuoleman koskettamat ihmiset kertovat kukin tarinansa. Näin kirja on sekä tietoteos suomalaisesta kuolemasta että tositarinoita ja vertaistukea tarjoava opas meidän jokaisen matkalle kohti kuolemaa.

Mäkinen kertoo avoimesti tyttärensä sairastumisesta, elämänhalun kadottamisesta ja kuolemasta. Tytär löydettiin kotoaan kuolleena. Hän oli jättänyt jäähyväiskirjeitä lähimmäisilleen selittääkseen, miksi päätyi tähän ratkaisuun. Kaksi vuotta myöhemmin Mäkinen löysi myös poikansa kotoaan sairauskohtaukseen menehtyneenä. Hän kertoo kirjan kirjoittamisen olleen iso osa hänen surutyötään. Hän toivoo, että kirjasta on apua toisille läheisensä menettäneille.

Mereen haudattu unelma on lapsensa menettäneen äidin henkilökohtainen tarina. Se on tarkoitettu vertaistueksi kohtukuoleman kokeneille perheille. Kirjassa käsitellään lapsen kuolemaan liittyneitä tapahtumia, syitä ja seurauksia, tunteita ja ajatuksia. Se sisältää myös selviytymiskeinoja, sekä vinkkejä surun käsittelytavoista.

Närhien nuorin lapsi kuolee kaksikuisena trisomia-18-kromosomipoikkeamaan. Tässä kirjassa Tanja Närhi avaa elämänsä vaikeimman vuoden tuntemuksia, kokemuksia ja pohdintoja: Kuinka monta litraa kyyneliä on lapsen kuolema? Miten surun tervasta pääsee irti? Miten elämää voi jatkaa, kun entinen elämä unelmineen on murskautunut? Kirja kuvaa surun määrätietoista työstämistä ja auttaa ymmärtämään surun ei vaiheita, ja puhuttelee niin surua kokevaa kuin surevaa läheistään auttavaa.

Paasi kertoo poikansa Timon äkillisestä kuolemasta. Timo oli urheileva poika, jonka kohtaloksi koitui sydämen pettäminen. Isä käy läpi poikansa kuolemanhetkeä ja sen jälkeisiä tunteita, järkytyksestä, surusta, syyllisyydentunteista, vastaamatta jääneistä kysymyksistä… Miksi? Miksi näin tapahtui? Olisiko jotain ollut tehtävissä? Kirja on kertomus isän surusta ja kamppailusta saada oikeutta ja vastauksia kysymyksiinsä.

”Ja, de är döda,” säger läkaren medan hon sakta stänger av och tar bort ultraljudet från min mage. När det otänkbara ändå händer låter författaren Anki Palm sina djupt saknade tvillingdöttrar återuppstå i orden. Som ett steg i sorgeprocessen, och högst medveten om verklighetens förlust, tillåter hon sig själv att möta sina döttrar i fantasin och skapar nya minnen som inkluderar dem – en ny mening i livet uppstår. Hon vill inspirera dig att hitta ett nytt sätt att lyssna efter orden från dem som är saknade men aldrig glömda. En ljus berättelse om det mörka som berör. ”

Anki Palms ärende är att förmedla hopp, gemenskap och syskonskap. Eftersom hon själv varit i kris, tagit sig ur den och skapat förutsättningar för ett livskraftigt liv visar hon på vägar till hopp ur förtvivlan när hon tog sig an den, såg och löste de livsproblem som uppstod. Hennes bok kan vara den oväntade hjälpen, en hand att hålla i för den som drabbats eller bara är nyfiken att läsa. Hon har den enskilda människans perspektiv, inte psykologens, sociologens eller till exempel läkarens.” /Prästen Carin Åblad Lundström

”Det som i mångas ögon skulle stämplas som en flyktmanöver, det gör Anki till en livlina som hjälper henne att hantera sorgen och att utveckla sig vidare. Hon gör något konstruktivt av katastrofen. För mig känns det som om Ankis upplevelser går direkt ner på papperet och in i hjärtat, som om ord och upplevelser är ett.” /Psykoterapeut Maj-Britt Lindahl

Rushin rumpali Neil Peart kertoo surustaan menetettyään ensin tyttärensä auto-onnettomuudessa ja vähän ajan kuluttua siitä myös vaimonsa. Hän hyppäsi moottoripyörän selkään ja matkasi yhteensä 88 000 kilometriä pitkin Kanadaa, Yhdysvaltoja ja Etelä-Amerikkaa, vailla varsinaista päämäärää. Matkallaan hän kirjoitti päiväkirjaa. Vuoden mittaiselle matkalle sisältyy paljon tunteita, edistysaskeleita ja takaiskuja. Matkallaan hän onnistui löytämään uudelleen elämänilonsa ja merkityksen elämälleen.

Lapsen kuolema on suruista suurimpia, joka vaikuttaa ihmisen koko loppuelämään. Tämä kirja on syntynyt vertaistueksi ja vierelläkulkijaksi suruprosessiin. Oman tarinansa jakaa parikymmentä isää, äitiä, isovanhempaa ja sisarusta. Vahvat tekstit kuljettavat alkujärkytyksestä tunteiden myllerrykseen ja lopulta kohti toivoa. Kirjan koonneet Eeva Peura ja Tarja Tervahauta toivovat, että kirjasta olisi apua niin lapsensa menettäneillä, heidän ystävilleen ja lähisukulaisilleen kuin ammattiauttajille.

Elämän äkilliset muutokset ja menetykset horjuttavat lapsen elämän perusteita. Selviytyäkseen lapsi tarvitsee turvallisia aikuisia, jotka auttavat käsittelemään tapahtunutta. Lapsi ja kriisi kertoo traumatisoivan tapahtuman vaikutuksista lapsen mieleen ja kehoon ja tarjoaa aikuiselle keinoja, joilla edistää lapsen selviytymistä. Vaikeita tapahtumia lähestytään kirjassa myös niiden lapsessa herättämien kysymysten ja tilannekohtaisten tarpeiden kautta. Mukana on runsaasti käytännön ohjeita vanhemmille, päivähoidon ja koulun henkilöstölle sekä kriisityön ammattilaisille.

Elämä ja arki yllättää meidät jatkuvasti. Pienet ja suuret muutokset ja vastoinkäymiset haastavat meitä ja mieltämme. Mitä parempi on resilienssin kykymme, sitä mielekkäämmin ja menestyksekkäämmin selviydymme ja palaudumme muutoksista. Resilienssi auttaa meitä joustamaan ja orientoitumaan muutoksissa uudelleen. Omaa resilienssiään voi onneksi kehittää kaikenikäisenä. Maailmalla resilienssi kiinnostaa suuresti ja sitä hyödynnetään monilla elämänaloilla psykologiasta ja kasvatuksesta maanpuolustukseen. Tämä kirja on ensimmäinen suomalainen tietoteos aiheesta. Se esittelee havainnollisesti resilienssin rakentumista ja tarjoaa lukijalle keinoja oman resilienssin tunnistamiseen ja vahvistamiseen.

Surutyökirja läheisensä menettäneelle. Kirjan sivuilla on kirjoittamista helpottavia aloitussanoja ja kauniita, lohduttavia valokuvia ja tekstikatkelmia. Tänään kaipasin sinua on tarkoitettu jokaiselle, joka on joskus menettänyt tärkeän ihmisen – oli menetyksestä kuinka lyhyt tai pitkä aika tahansa.

Aikuisten sarjakuva. Joachim elää vanhempineen onnellisena suojaisassa laaksossa, kunnes läheiselle kukkulalle ilmestyy kolme varjoa, jotka alkavat vainota poikaa. Joachimin isä ei suostu alistumaan kammottavan uhan alla, joten edessä on vaiheikas, koskettava ja pelottavakin pakomatka. Voiko näitä vainolaisia sittenkään paeta?Kolme varjoa on mieleen jäävä, kiehtova tarina, joka sukeltaa ajan ulottumattomiin. Se tarjoaa välähdyksiä idyllisestä elämästä ja siihen kietoutuvasta julmasta pelosta. Albumi herättää lukijassa suuria tunteita kuvatessaan vertauskuvallisesti lapsen kuolemaa.

Omien kokemusteni perusteella otan kirjassani esiin aiheen, josta puhutaan liian vähän ja josta on liian vähän tietoa. Eli raskauden keskeyttämisestä sikiön sairauden tai poikkeavuuden vuoksi. Aihe on monessa suhteessa tabu. Toivon, että kirja antaa toivoa ja voimaa muille, jotka ovat kokeneet tai joutuvat käymään läpi jotain samankaltaista kuin minä. Toivon, että kirja tarjoaa myös ymmärrystä ja tietoa aiheesta sitä tarvitseville.

Aiheen synkkyydestä huolimatta kirja kertoo myös uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Koska tärkein asia elämässä on rakkaus.

Kirja on lyhyt, sillä siinä kerrotaan vain tuskallisen koruttomasti Noan kuolemaan johtaneista syistä parin kuukauden ajalta.

Tämä kirja kertoo tarinan, jossa äiti menettää tyttärensä. Tarinassa kulkevat rinnatusten mennyt ja nykyisyys, mielikuvitus ja todellisuus sekä elävät ja kuolleet. Punaisena lankana tarinassa on surun ja työn yhteensovittaminen. Kirja kertoo, miten työyhteisö reagoi ja toimii haastavassa tilanteessa. Se antaa vinkkejä surevan kohtaamiseen. Kirja on kirjoitettu vertaistueksi.

Elämän pahuus ja kuoleman valta. – Teoksesta Ja poika vaikenee aukeavat lukijalle samat ulottuvuudet kuin maailmankirjallisuuden suurimpien mestarien pohdinnoista. Yli läikkyvä herkkyys, vaille mahdollisuuksia jäävä lahjakkuus. – Teuvo Saavalainen kartoittaa syitä, jotka saavat nuoren ihmisen mielen järkkymään hyvinvoinnin keskellä.

Syyllisyydentunne ja vastuu. – Omista kipeistä kokemuksistaan jalostaa isä helmen, joka on osoitus siitä, ettei hänen uhrinsa ole ollut turha. Ja poika vaikenee on surullinen mutta ei epätoivoinen kirja. Finlandia-palkintoehdokkuutta mittana pitäen yksi ilmestymisvuotensa parhaista.

Luonto on toiminut väärin päin, sillä isän ei pitäisi joutua hautaamaan tytärtään. Kirjassa isä muistelee kuollutta tytärtään, ja välissä on tytön kirjoittamia runoja. Kaunis ja koskettava kirja kertoo muistojen ja rakkauden pysyvyydestä, vaikka läheinen on poissa.

Kirja on koskettava kertomus äidin ja perheen surusta ja tuskasta, jonka rakkaan pojan traaginen kuolema aiheutti. Todelliset hetket ja tuntemukset peilautuvat lukijalle yhtä vahvoina kuin ne ovat olleet surun kokeneessa perheessä. Surutyön lisäksi teoksen eräs päämäärä on auttaa muita samankaltaisen kokemuksen tragedian eteen joutuneita selviytymään tapahtuneesta. Hengellinen johdatus ja luottamus taivaan Isään on pelastanut perheen elämälle suuren surun keskellä.

14-vuotias Susie joutuu naapurin murhaamaksi vuonna 1973. Taivaasta käsin hän seuraa surun murtamaa perhettään ja kaipaa takaisin omaan elämäänsä. Perhe ei tiedä mitä Susielle on tapahtunut, kunnes tutkinta ja etsinnät alkavat tuottaa tulosta. Kummankin täytyy sopeutua uuteen elämäntilanteeseen. Tarina on järkyttävä, mutta samalla valoisa ja toiveikas.

Kirjassa kerrotaan äidin surusta kun 23-vuotias poika tekee itsemurhan. Suru on aluksi ylitsepääsemättömän tuskaista, mutta vähitellen se muuttuu sellaiseksi, jonka kanssa voi asettua elämään. Kirjan kirjoittaja Arja Sihvola on ollut perustamassa Surunauha ry:tä.

Kokemus yhteydestä läheiseen, joka on kuollut, on yllättävänkin yleinen. Väitöstutkimukseen koottujen kokemusten perusteella läheinen voi ilmestyä uneen, tulla vierelle yhteisessä kodissa, jättää jälkiä tai olla läsnä vahvana aistimuksena, elämyksenä tai tuntemuksena, jonka kokija kuitenkin selvästi tunnistaa nimenomaan menehtyneen läheisen yhteydenotoksi. Monesti läheinen viestii jälkeen jääneelle jotakin henkilökohtaista, ja kokemus kohtaamisesta on useimmiten erittäin tärkeä, parantavakin, osa suremista.
Laajaan suomalaiseen tutkimusaineistoon perustuvassa tietokirjassa pohditaan vainajakokemuksia monelta eri kannalta: mitä kaikkea ne merkitsevät kokijoilleen ja millaisia viestejä vainajilta saadaan? Mukana on paljon autenttisia kertomuksia vainajakokemuksista.

Oman lapsen menettäminen on raskain asia, jonka ihminen voi joutua kokemaan. Kirjoittajan ja hänen perheensä taakkaa lisäsi se, että nuori Camilla kuoli oman käden kautta. Kertomus isän surutyöstä auttaa samanlaisen kokemuksen läpikäynyttä lukijaa käsittelemään menetystään. Samalla se antaa ajattelemisen aihetta jokaiselle vanhemmalle. Tiedänkö oikeasti, mitä lapseni mielessä liikkuu, millaisia murheita ja vastoinkäymisiä seesteisen kulissin takaa voi löytyä? Olenko aidosti läsnä hänen elämässään? Camilla pääsee vahvasti ääneen päiväkirjakatkelmien ja runojen kautta. Yhtä suuressa määrin teos on rehellinen dokumentti siitä kasvuprosessista, jonka Camillan kuolema hänen isässään käynnistää. Kirjoittaja analysoi omia tunteitaan ja reflektoi kokemaansa. Hän osoittaa hyvin suurta rohkeutta päästäessään lukijan näin lähelle itseään. Kertomuksen lopputunnelma on valoisa. Kirjoittaja on kohdannut tyttärensä kuoleman avoimesti ja kunnioittaa hänen ratkaisuaan. Kaipuusta huolimatta elämä menee eteenpäin, eikä läheisten ihmisten suhde pääty kuolemaan.

Lapsen kuolema on ihmisen elämän raskaimpia kokemuksia, joka jättää jälkeensä lohduttoman surun. Kirja on tarkoitettu lapsensa menettäneille surutyön avuksi, mutta se sopii myös hoitoalan ammattilaisille. Kirjassa on käsitelty erikseen äidin, isän, sisaren, isovanhemman ja ystävän surua. Myös lapsen kuoleman vaikutus parisuhteeseen on otettu esillä kirjassa.

Kirjassa olevat lasten piirustukset on tehty lapsensa menettäneiden perheiden viikonlopputapaamisen aikana sisarryhmissä.

Surullinen muistelmateos pienestä Ossista, joka kuolee syöpään. Kirja keskittyy äidin kokemuksiin lapsen sairauden aikana. Pojan sairaus opettaa perheen elämään ensin päivä, sitten hetki kerrallaan. Talonen kirjoittaa, että vain toinen saman kokenut voi ymmärtää parantumattomasti sairaan lapsen perhettä. Kirja onkin kirjoitettu vertaistueksi. Talonen kuvaa kauniisti surua ja elämänarvojen uutta järjestystä, kun kaikki turha on pudonnut pois elämästä äärimmäisten kokemusten äärellä.

Väistämätöntä on koskettava kertomus siitä, minkä me kaikki kohtaamme ennemmin tai myöhemmin, sillä surulta kukaan ei ole suojassa. Kirja on kirjoitettu aidosti, hallitusti ja esteettisesti tärkeästä teemasta. Sen vahvuutena on ajallinen etäisyys koettuihin menetyksiin.
Pohdinta ja esseenomainen teksti yhdistyy minä-kertojan elämään ja konkretiaan. ”Kuolema tulee aina keskelle elämää. Olin kuvitellut, että siihen voisi jotenkin valmistautua. Olin kuvitellut, että se tavoittaisi ihmisen vasta vanhuudessa. Olin kuvitellut, ettei kuolema voisi tulla meidän elämäämme, arjen keskelle. Kunnes minun ei enää tarvinnut kuvitella.”
Väistämättömiä ovat olleet lapsen, isän ja puolison menetykset. Niiden lisäksi teoksessa nousee keskeiseksi teemaksi kirjoittaminen, kadonneiden sanojen löytyminen vuosien kuluttua uudelleen. Kirjoittamalla kertoja pääsee elämän aitiopaikalle ja luo menneisyydelle ja toivolle merkityksen.

Teos on vertaistuen väline, mutta myös tarpeellinen kaikille, koska se ohjaa huomaamaan läheisyyden ja nyt hetkien arvon. Kirja jättää ajatuksiin voimakkaan jäljen.
”Olen kirjoittanut pelkoni pois. Olen käännellyt kuvaani ja tunteitani niin, että myös muut ovat saaneet tietää niistä, ehkä he peilaavat ajatuksiaan siihen, mitä olen kirjoittanut. Suru elää minussa ilon ja onnen kera.”

Marjaana Talonen on turkulainen opettaja ja koulutuspäällikkö, joka ei kirjassaan luovu toivosta. Hän kuvaa unohtumatonta kokemustaan kauniisti ja elävästi. Elämän kehitys ja muutos tulee hyvin esiin, luonto on tekstissä läsnä. ”Ei sen eteen pääse, minkä elämä mukanaan tuo.” (BoD)

Kuvaus pienokaisensa menettäneen isän mittaamattomasta tuskasta. Kirjailijan tytär kuoli puolentoista vuoden ikäisenä aivoverenvuotoon. Isä tunsi joutuneensa kuolemanhiljaisiin huoneisiin, keskelle kokemattomia sanoja, jotka hänen pitäisi oppia kirjoittamaan. Koskettava teos on yhtä aikaa rakkaudentunnustus tyttärelle, elegia ja kirjoittajana itsetutkiskelua.

Kun Gretalle tuodaan suruviesti, hän tuntee helpotusta. Vihdoin voi lakata pelkäämästä, päästää irti turhasta toivosta. Gretan tytär on käyttänyt huumeita jo vuosia, päässyt välillä kuiville ja retkahtanut jälleen. Nyt hän on kuollut. Alun lamaannuksen jälkeen Greta alkaa vimmaisesti selvittää, mitä tyttären viimeisenä iltana tapahtui.

Tytön isä Johannes herää katkolta muistinsa menettäneenä, mielessään epämääräinen tunne, että tytär tarvitsee apua. Oliko Johannes tytön kanssa kun tämä kuoli? Koskettava, kaunistelematon kuvaus riippuvuudesta ja jokaisen vanhemman pahimmasta painajaisesta.

Toimittaja Oili Tuomenoja tarttuu arkaan ja tabuun aiheeseen kirjoittaessaan poikansa Matin itsemurhaan katkenneen elämän tarinan. Etsiessään vastauksia pojan epätoivoiseen tekoon hän luki Matin päiväkirjoja, runoja ja mietelmiä. Kirja on erityisesti tervetullut vaikeissa elämäntilanteissa kamppailevien nuorten, heidän vanhempiensa sekä heitä tukevien luettavaksi. Lukija pääsee mukaan huumorin ja kyynelten pehmentämään tarinaan, jonka toivoisi sittenkin päättyvän onnellisesti. -Marja Räihä.

Lapsen suru käsittelee lapsen kohtaamista ja osallisuuden merkitystä tilanteissa, joissa vanhempi tai muu läheinen sairastaa kuolemaan johtavaa sairautta. Lapsen elämä muuttuu läheisen kuoleman myötä.

Kirja tarkastelee millaista tietoa vanhemmat tarvitsevat kertoessaan lapsilleen perheen vakavasta tilanteesta ja miten käsitellä lapsen kanssa läheisestä luopumista. Tilannetta tarkastellaan lapsen, perheen ja lapsen yhteisöjen näkökulmasta. Lapsen huomiotta jättämisen sijaan tulisi pyrkiä olemaan avoin ja antamaan tietoa ja ottamaan lapsi osalliseksi. Kaikki, mitä voidaan tehdä lapsen hyvinvoinnin eteen, tulee tehdä.

Lapsen kanssa keskustellessa on hyvä muistaa kolme T-kirjainta: tietoa, taukoa, tunteita. Lapselle tulee antaa iän mukaista tietoa, aikaa sulatella tietoa ja käsitellä asiaa sekä mahdollisuus ilmaista tunteensa.

Kirja tarjoaa tietoa myös lapsen viiteryhmien, kuten koulun ja päiväkodin, tukemisen tavoista sekä hoitohenkilökunnan roolista. Teos on suunnattu kaikille, jotka kohtaavat lapsia vanhemman kuoleman läheisyydessä ja joita lapsen suru koskettaa.

”Hyvin hyvä puhua kuolemasta”, vastasi eräs seitsemänvuotias, kun kysyttiin, onko hyvä puhua näistä asioista. (Duodecim)

Teklan vuosi kertoo kuvin Teklan hoidosta, elämästä ja kuolemasta syöpäpotilaana.

Äiti kertoo ajatuksistaan, tunteistaan ja perheen elämästä, kun viisivuotias Tekla sairastuu syöpään, johon ei ole parantavaa hoitoa. Perheen arki murtuu eikä mikään ole ennallaan. Lääketiede ja lääkärit ovat voimattomia taudin edessä. Tekla on vilkas ja eläväinen lapsi, joka elää täysillä. Vuoteen mahtuu myös paljon ilonaiheita. Kirja on äidin todistus uskosta, toivosta ja rakkaudesta kuoleman äärellä.

Kertomuksia lapsen kuolemasta

Aikalaisdokumentti lapsikuolemista ja siitä, mitä ja miten lapsen kuolemasta
kulttuurissamme puhutaan. Lapsen kuolema on yhteiskunnassamme vielä tabu.
Millaista on vanhemmuus, joka jatkuu lapsen kuoleman yli? Kirja kertoo
viidentoista eri-ikäisen lapsen elämästä, sairaudesta ja kuolemasta.
Lapsensa menettäneet kertovat tuskasta ja kärsimyksestä, mutta myös ilosta,
kiitollisuudesta, toivosta ja selviytymiskeinoistaan surussa.

Äiti kertoo rakkaudesta ja tuskasta, kun lasta ei enää ole. Lapsi on muisto,
menneisyyttä, hautakivi, valokuva seinällä. Miten muut ihmiset osaavat
kohdata äidin, joka on menettänyt lapsensa? Millainen on perheen ensimmäinen
vuosi lapsen kuoleman jälkeen? Onko yhteiskunnassamme riittävästi aikaa ja
tilaa surulle? Suruvuosi on itsenäinen jatko kirjalle Viimeinen vuosi, joka
kertoo Tekla-tytön saattohoidosta ja elämästä syöpäpotilaana.

Helmi Vilppola kertoo kirjassaan tyttärensä Ellenin viimeisistä viikoista. Ellen kuoli 9-vuotiaana leukemiaan. Vilppolan kertomus käy läpi viimeiset päivät tarkasti ja säästelemättä. Hän kuvaa omaa tuskaansa ja sitä miten vaikea on esittää lapsilleen kaiken olevan hyvin, kun tietää sairaan kohta kuolevan. Vilppola kertoo myös miten Ellen tuntuu aavistavan lähestyvän kuoleman, vaikkei sitä hänelle ole kerrottu.

Runollinen pienoisromaani menetyksestä, äitiydestä ja siitä, kuinka ihminen löytää lohdun.
Kuinka pidellä sylissä vauvaa, jota muut eivät enää näe? Kuinka luopua lapsesta, joka ei koskaan lähtenyt? Kuinka kohdata surussaan perheen muiden lasten ilo, kasvu ja tohina, kestää tyhjenevät huoneet ja osata luopua lisää?

”Salassa pidettävä” on paljas, koskettava kuvaus lapsen kuolemasta ja äidin elämästä sen jälkeen. Hälisevässä perheessä huudetaan, nauretaan, siivotaan harvoin ja vaietaan usein – siitä, mistä ei voi puhua. Äidin on siksi kirjoitettava tarinalleen kertoja omina pitkinä öinään, joina nukkuva perhe on hämärän huoneen ainoa ääni.

Kirja kertoo omalla hiljaisella tavallaan myös suomalaisen yhteiskunnan suhteesta suruun. Kuinka siitä saa puhua ja keitä siitä halutaan kuulla? Medikalisoitunut maailmamme yrittää lääkitä tyhjää syliä ja sulkea surun piiloon vastaanottohuoneisiin. Menetyksen rampauttama voi kuitenkin päästä takaisin kahdelle jalalle myös sanojen lohdun voimalla: tulemalla kuulluksi.

“Viimeisenä aamuna herään verkkaan, koska valoa ei ole. Helmikuun alussa aurinko käy taivaalla vain kylässä.”

Silja Vuorikurun esikoisromaani Kultalintu, mustasulka soi kuin runo keskellä karkeaa proosaa. Kirja kertoo riipaisevan tarinan kahdeksanvuotiaasta Iiriksestä, joka joutuu elämään läpi äitinsä yhtäkkisen kuoleman. Iiris alkaa sanoittaa tapahtunutta mielikuvituksessaan, ja sadut kasvavat osaksi hänen maailmaansa. Satujen äidittömät tytöt Lumikista Tirlittaniin kulkevat Iiriksen rinnalla.

Kultalintu, mustasulka kertoo äidittömän Iiriksen kasvutarinan aikuisuuden kynnykselle asti. Runo ei katkea eikä taitu, vaikka myrskyt jatkuvat.

Hänen piti aloittaa kauppatieteiden opinnot syksyllä, mutta sydän takoi vastaan ja aaltojen kutsu Balilta vain voimistui. Niin suunnitelmat muuttuivat ja hän alkoi valmistella unelmiensa kuvaus- ja surffausmatkaa ystävänsä kanssa. Mukaan hän pakkasi surffilaudan, kameran, dronen ja muita kuvausvälineitä sekä pienen repullisen vaatteita. Kaikki tämä oli jo tuttua vuoden takaiselta reissulta, erona nyt oli vain paremmat kuvaukseen sopivat välineet. Tuli hyvästien aika. Halasimme kotiportailla – viimeisen kerran, sillä kotiin hän ei palannut enää koskaan. Hän menehtyi yllättäen 22-vuotiaana Balilla. Aluksi viestejä matkalta tuli silloin tällöin. Kaikki tuntui olevan hyvin. Hänen viimeisen elinviikkonsa aikana viestejä alkoi tulla useammin ja niiden sävy muuttua tunteelliseksi ja syvälliseksi. Hän kertoi, kuinka paljon hän rakastaa perhettään ja kuinka onnellinen hän on nyt oivallettuaan tärkeitä asioita elämästä. Näin hän jätti meille jäähyväiset tietämättään miksi niin teki. Kirjassa minä, äiti, pohdin hänen viestejään ja viimeistä puhelinkeskustelua, jonka kävimme vain muutamia tunteja ennen hänen lipumistaan rajan toiselle puolelle. Kirja muistuttaa elämän armottomuudesta ja arvaamattomuudesta. Joskus on hyvä seisahtua pohtimaan, mitä tarkoitusta varten täällä elää. On oltava valmis luopumaan kaikkein arvokkaimmistakin asioista. Miten sydän kestää ja käsittelee, on aina yksilöllistä. Ei ole oikeaa eikä väärää, on vain erilaisia elämiä. Tämä on minun kertomukseni lapsen menettämisen tuskasta ja toipumisesta takaisin elämään.

Surulaulu pojalleni on isän pohdintaa pojan kuoleman jälkeisenä aikana. Wolterstorff menetti 25-vuotiaan poikansa Ericin kiipeilyonnettomuudessa Itävallan vuorilla. Kirja koostuu pienistä puolesta sivusta kahteen sivuun yltävistä pohdinnoista, ylös kirjoitetuista hetkistä, jolloin Nicholas on ajatellut poikaansa. Hän kertoo mietteistä, joita pojan kuolemasta kuuleminen, pojan ruumiin noutaminen kotiin, hautajaiset, ihmisten arkiset kysymykset ja askareet, kuoleman peruuttamattomuus ja uskonto hänessä herättivät. Yhtäkkiä kysymyksiin ”Tulevatko kaikki lapsenne jouluksi kotiin?” tai ”Montako lasta teillä on?” on vaikea vastata. (Lähde: kirjojenpyorteissa.blogspot.com)