Aikuiset, runous

Ainoan lapsenlapsensa menettäneet isoäidin teos. Muistiinmerkinnöissään menetyksestä Tua Forsström siteeraa W. H. Audenia. Maaginen ajattelu on itsestään selvä selviytymisstrategia runojen todellisuudessa. Ja mitä tehdä rakkaudelle, josta tuli koditon?

“Tämä pieni runokirja yllätti minut. Ensin luin sen, koska olin luvannut, mutta sitten huomasin palaavani kirjan pariin monta kertaa uudestaan. Nämä runot ja ajatelmat ovat oivaltavia, koskettavia ja kauniita. Ne ovat täynnä merkillistä valoa. Ne on eletty läpi ja siksi niissä on tavoitettu jotain oleellista ihmisyydestä.” Pekka Simojoki

“Tämän kirjan runot on poimittu päiväkirjoistani. Lapsettomuus, esikoispoikieni erilaiset kuolemat ja kolmannen poikani adoptio-odotus ovat myllertäneet elämääni. Silloin kun suruni oli äärettömän valtava ja ikävä aivan lohduton, oli ainoa selviytymiskeinoni kirjoittaa tuntojani päiväkirjaani. Näiden runojen tarkoitus on kertoa miltä tuntui kun kaikki kaunis vietiin minulta hetkessä pois ja siitä miltä tuntui saada jotain niin suurta ja ihanaa, elävä lapsi!”

Olit meille lahja, 
mittaamattoman arvokas.
Nyt olet kallis aarteemme,
tallessa taivaassa.

Kirjan runot ovat syntyneet surun keskellä läheisen ihmisen kuoleman jälkeen. Niistä välittyy vahvasti niin suru ja tuska kuin myös jälleennäkemisen toivo.

Miten kirjoittaa traagisimmasta mahdollisesta kokemuksesta, oman lapsen kuolemasta? Voiko kirjoittaminen tuoda lohtua? Arkea on kuitenkin elettävä, ja juuri arjen pienet yksityiskohdat tekevät näkyväksi surun moninaiset vaiheet. Teos kasvaa henkilökohtaisesta yleiseksi, suuria menetyksiä kokeneiden mielenmaisemaksi, jonka taustalla soi ikiaikainen Tuonelan tuutulaulujen perinne.

Äiti ilman lasta on syntynyt pikkuhiljaa ajan kuluessa lapsensa menettäneen äidin henkilökohtaisena, jonkinlaisena terapeuttisena keinona työstää menetystään, suruaan ja tuntojaan. Runot käsittelevät lapsen kuoleman jälkeisissä tunnekuohuissa ja turtumuksessa kirjoitettuja ajatuksia, tuntemuksia, tapahtumia, ihmissuhteita ja arkisiakin asioita.

”ei mikään tuo sinua takaisin, koskettaa en saa vaikka haluaisin”

Suru saapuu yllättäen, silloinkin kun sitä on jo osannut odottaa. Murheen ja ikävän keskellä helpottaa ajatus siitä, ettei ole yksin.

Rakastetun sielunhoitajan surukirjaklassikko. Kaunis lahja, jolla voi osoittaa osanottonsa surevalle lähimmäiselle ja tukea häntä vaikeana aikana.

Runokokoelma Elämän kaihtimista kertoo kirjoittajan omakohtaisesta suruprosessista ja oman lapsen kuoleman jälkeisistä tunteista. Toisaalta se kuvaa menetyksen jälkeistä kasvutarinaa ja miltä elämä tuntuu 20 vuotta tapahtuman jälkeen 50 ikävuoden kynnyksellä. Runot kertovat pimeydestä, valosta ja kiitollisuudesta. Ne ovat raa’an rehellistä ja varsinkin alun koskettavan kerronnan jälkeen myös toivon näkökulmaa esiin tuovaa tarinaa.

Anu ja Jarkko Laine ovat koonneet kirjaksi kauneimmat runonsa ja ajatelmansa, jotka kertovat niin rakkaudesta, surusta ja tuskasta, elämästä yleensä. Runot ovat herkkiä, tunnelmallisia ja haikean koskettavia.

“Kuljemme luottavaisina, pohtien tulevia tekemisiämme, aavistamatta alkavaa sairautta, joka kehittyy sisällämme. Kuin kuiskauksia, saamme merkkejä siitä, tuskin huomaamme niitä, niin pieniä ne ovat. Jonain päivänä heräämme, kaikki ei ole kohdallaan, jonain päivänä me havahdumme, sairauteen alkavaan. Se on kutsumaton vieras, joka tulee aina väärään aikaan, se on peto ruumiissamme, joka meitä tuhoaa. Ihmiskunnan loputon taistelu, sairautta vastaan, ihmiskunnan toivoton taistelu, ei pääty koskaan.”

Enkelit muistuttavat ihmistä siitä, että kaikissa elämän vaiheissa pitää katsoa ylöspäin. Enkelin tunnistaa ilosta, joka jää jäljelle, vaikka enkeli itse on jo lentänyt pois. Enkeli voi yllättävällä tavalla puuttua asioiden kulkuun; me kuulemme enkelin puhetta, jos vain suostumme kuunteluun… Rakastetun piirtäjä-aforistikon iki-ihana kirja enkeleistä – suojelijoista, arjen valostuttajista, sanansaattajista – iloksi ja sydämen lohdutukseksi kaikenikäisille lukijoille.

Teos on hoitava kokoelma Liisa Pajusen esikoisrunoja ja Pekka Simojoen lauluja, jotka nousevat surusta ja kivusta. Teos perustuu samannimiselle äänitteelle.

Suru sysää ihmisen usein tolaltaan. Nykykäsityksen mukaan surevan ei tarvitse unohtaa kuollutta läheistään, vaan sureva voi muistelun ja suremisen kautta liittää rakastamansa ihmisen osaksi elämäänsä. Ikävän ja tuskan aallot huuhtovat surevan ylitse, mutta vähitellen niiden voima laantuu, ja sureva jatkaa elämää kuolleen muisto seuralaisenaan. Hän toipuu, mutta hänen ei tarvitse unohtaa. Teos on erilainen surukirja, joka rakentuu tämän uuden surukäsityksen pohjalle. Soili Poijulan lyhyiden tekstien lomassa kulkee Ulla Halkolan puhutteleva, kaunis kuvitus. Surutyön prosessi piirtyy esiin niin kuvin kuin sanoinkin.

Lämmin, surun eri vaiheita myötäelävä kirja läheisensä menettäneelle ilmestyy nyt ulkoasultaan kokonaan uusittuna. Kimmo Arhon upeat valokuvat täydentävät viisasta, lohdullista tekstiä, johon voi palata uudelleen vielä vuosien kuluttua, kun suru on jo muuttanut muotoaan.

Minna Rautvirta-Valtonen on Kirkkonummella asuva kahden pojan äiti. Hänen esikoispoikansa menehtyi vastasyntyneenä syksyllä 2013. Runot tulivat Minnan elämään heti pojan kuoleman jälkeen ja kirjoittaminen on ollut merkittävä osa surutyötä. ”Runot syntyvät melkein kuin itsestään silloin, kun ikävä ja tuska ovat suurimmillaan. Valmiin runon jälkeen on taas helpompi hengittää. ”Valonkajo runokokoelma sisältää runoja kolmen ensimmäisen suruvuoden ajalta. Runoista välittyy koko surun kaari; ilosta ja onnesta tuskaan ja ikävään, lopulta toivoon ja elämänjanoon.

Rakkaudella tyttärelleni Veronika Annika Viktorialle.

Tyttäreni Veronikan muistolle.

”Runot olen kirjoittanut rakkaan tyttäreni muistolle. Tyttäreni elämä päättyi suureen taisteluun, vakavan sairauden seurauksiin. Hänen elämänsä oli kuin kirsikankukka, joka hetken kesti vain.

Runot ovat syntyneet tyttäreni kuolemasta tähän päivään asti. Runoissa käyn läpi tuskaani, tuntojani ja sitä suunnattoman suurta äidin tuskaa, kun on menettänyt rakkaan lapsen. Niitä pohjattomia ikävän ja kaipuun hetkiä, jotka tulvahtaa ennakoimatta. Suru on rakkautta tyttäreeni.”

Elisa Sorsa

Isabel Tanin sisko menetti pienen Lilyan-vauvan, jolle runoteos on omistettu. Isabel Tanin runokokoelma sisältää joukon kauniita runoja surusta, kuolemasta ja ikävästä, mutta myös toipumisesta, lohdusta ja toivosta. Runoteos on Tanin esikoisteos.