Kiiran tarina

Kuopukseni Kiira syntyi elokuussa 2006 täyden kympin tyttönä ja menehtyi harvinaiseen syöpään syyskuussa 2019, vain 13-vuotiaana. Hän oli juuri aloittanut jännän, uuden elämänvaiheen ja siirtynyt yläasteelle. Tulevaisuudensuunnitelmat, muoti ja meikit sekä tiivis kaveriporukka olivat asioita, jotka Kiiraa kiinnostivat ja joista hän päivittäin puhui. Kiira matki paljon isosiskonsa Iidan juttuja, mutta oli myös vahvasti oma persoonansa ja oman tiensä kulkija. Kohtalo kuitenkin puuttui hänen ja hänen läheistensä elämään karmealla tavalla lokakuussa 2016.

Kiira oli jo kauan valittanut kipua niskassaan. Luulimme sen johtuvan siitä, että hän oli pudonnut rekiltä koulun pihalla temppuillessaan. Kipu kuitenkin jatkui ja tutkimukset etenivät ensin röntgenistä magneettiin ja siitä TAYS:in lastenosastolle. Niskasta löydettiin kasvain, joka leikattiin pariin kertaan, jotta se saatiin kokonaan pois. Huokasimme jo helpotuksesta – kunnes saimme sen pelätyn puhelun TAYS:in Lasten syöpäosaston yksiköstä. Kiiran kasvaimesta oli löytynyt syöpäsoluja ja hoito aloitettaisiin heti. Jo alkuvaiheessa selvisi, että olisi hyvin epätodennäköistä, että hän selviäisi tästä taudista. Siihen ei ollut parannuskeinoa. Tuosta hetkestä alkoi meidän elämämme täysin uudelleen. Tiesimme, että yhteinen aikamme olisi rajallista.

Lukematon määrä upeita hetkiä, jotka tallensin sydämeeni niin syvälle, että kestän elää ilman häntä.

Kolme vuotta diagnoosista saimme hänet vielä pitää. Meillä oli raskaista hoidoista johtuvia huonoja aikoja, mutta paljon myös niitä hyviä. Kaikki asiat saivat uuden merkityksen: synttärit, uintiretket, yökyläilyt kavereiden kanssa, shoppailut, leivonnat ja kokkailut. Lukematon määrä upeita hetkiä, jotka tallensin sydämeeni niin syvälle, että kestän elää ilman häntä.

Kiira menehtyi syyskuussa 2019. Olin monta päivää aivan sekaisin. Saimme nähdä hänen viimeisen henkäyksensä ja olla hänen vierellään loppuun asti. Ihmettelin itsekin miten sen kestin, kaipuun ja tuskan määrää en voinut pahimmissanikaan peloissani kuvitella, sille ei löytynyt sanoja.

Kiiran sairauden aikana järkeilin itsekseni, että minä en voi tätä tautia hänen puolestaan ottaa tai hänen puolestaan kuolla, joten sitä on turha ajatella. Keskityn vain olennaiseen ja elämään, kun sitä vielä on. Jos olisin edes osaksikaan tajunnut sen tuskan määrän, mikä tästä seurasi, olisin varmasti toivonut kuolevani tämän sijaan, niin pahalta se kaipuu tuntui.

Puhumisen ja kuuntelemisen kombinaatio oli minulle se pelastava tekijä.

Muutama viikko meni aivan sumussa. Näytin aivan normaalilta ja puhuin ihmisten kanssa, mutta en oikein muista siitä ajasta mitään. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että yhteiskunta tarjosi apua papeista psykiatreihin, jos tarvetta on. Itse olen kuitenkin aina ollut hyvä ilmaisemaan tunteeni ja puhumaan. Suolsin kaiken ulos ystäväpiirilleni. Jälkeenpäin olen tajunnut, että tämä oli keino, joka oikeasti säästi minut sekoamiselta. Puhumisen ja kuuntelemisen kombinaatio oli minulle se pelastava tekijä.

Palasin töihin kuukauden sairasloman jälkeen, sillä en kestänyt enää istua kotona. Myös tämä oli kohdallani hyvä ratkaisu. Työyhteisö jännitti varmasti näkemistäni yhtä paljon kuin minä töihin paluuta, mutta kaikki sujui hienosti. Surunvalittelut oli jo suoritettu ja jatkoimme siitä mihin jäimme. Arvostin esimiehiäni ja työkavereitani enemmän kuin koskaan. Kukaan ei ole kouluttanut työyhteisöä tällaisiin tilanteisiin, mutta kuitenkin kaikki sujui hienosti.

Löysin Käpy ry:n Facebookista ja aloin seurata keskusteluja siellä. Saan niistä paljon lohtua ja ymmärrystä. Osallistuin yhteen verkkochattiinkin ja soittelinkin erään saman kohtalon kokeneen äidin kanssa. Se jäi siihen, mutta siitäkin jäi hyvä mieli. Tiedän, että yhteisö ja ihmiset ovat saatavilla, jos sitä tarvitsen. SYLVA:sta sain myös tukihenkilön, jonka kanssa koin hyvät keskustelut. Puhuminen on omassa eheytymisessäni ollut koko ajan avaintekijä.

Kaipaan Kiiraa aivan suunnattomasti. Lohdutan itseäni käymällä hänen haudallaan usein. On tärkeää
päästä puhumaan hänelle ja kertomaan kuulumisia edes vähän. Näen joka puolella merkkejä siitä,
että hän on edelleen kanssamme. Auringon värjäämät pinkit pilvet iltaisin, joita Kiira rakasti. Linnut, perhoset ja sydämen muotoiset kuralätäköt. Ihan kaikessa näen hänet. Erityinen aarteeni on valokuva, jossa olen Iidan kanssa ulkoilemassa ja taivaan pilven silhuetti on aivan kuin Kiiran kasvot. Hämmästelimme sitä kuvaa kovasti jälkikäteen.

Aion toteuttaa vielä monia asioita, joista Kiiran kanssa haaveilimme.

Itku tulee edelleen kovin herkästi. Etenkin musiikki on sille laukaiseva tekijä. Meillä oli monta yhteistä
kappaletta, joita kuuntelimme yleensä autossa. Niitä kuunnellessa tunteet tulevat joka kerta pintaan ja saatan itkeä vuolaasti koko automatkan töistä kotiin. Onneksi on ihana miesystävä vastassa halaamassa. Minulla on edelleen esikoiseni, jolla on ihana elämä ja sen tuomat haasteet ja mahdollisuudet edessään. Olemme läheisiä ja olen kiitollinen siitä, että selvisimme menetyksestämme huolimatta elämässä eteenpäin. Kaikki ystäväni tukevat minua päivittäin ja tuovat elämääni paljon uusia ilonaiheita. Aion toteuttaa vielä monia asioita, joista Kiiran kanssa haaveilimme.

Suru on aina pienenä pilkkeenä kaikessa tekemisessä, mutta ei estä iloitsemisesta elämästä ja siitä, että minulla on aina maailman ihanimmat tyttäret. Kaksin kappalein.

Vertaistarinan on kirjoittanut Riikka Savolainen.