Aarteeni, rakkaani, poikani
Muistan vieläkin täysin selvästi päivän, kun tapasin sinut ensimmäistä kertaa. Sitä ennen olin sairaalan synnytysvuodeosastolla kaksi viikkoa, ja tuo aika oli todella turhauttavaa. Hetkittäin tuli itsekkäitä ajatuksia, etten olisi edes vauvamahan kanssa halunnut pysyä paikallaan, vaikka vuodelepoon määrättiin. Olit jo silloin vilkas luonne ja tulossa ennenaikaisesti tähän maailmaan. Jopa niin äkisti ja yllättäen, että pelkäsin menettäväni sinut, ennen kuin ehtisin edes tutustua sinuun enemmän. Suvi, josta tuli myöhemmin kummisi, synnytti myötätunnosta kotonaan ja soitteli useita kertoja päivässä kuulumisia ja tilannetietoja. Mitähän on enosi silloin mahtanut ajatella, heidän omat lapsensa oli jo synnytetty: serkkupoikasi.
Sunnuntaina 24. kesäkuuta 2012 noin klo 13.21 juhannusaattona tulit kuuluvalla äänellä parkaisten elämääni. Mittasi olivat 45 cm ja 1,8 kg. Muista sen hetken ikuisesti: muistan rakkauden, rauhan ja energian, olin voittamaton. Sinut vietiin ennenaikaisuuden takia lasten teholle, mikä oli ollut tiedossa jo viimeiset kaksi viikkoa. Se tunne, kun koiraemo synnyttää ja omistaja ottaa yhden pennun ja vie näkyvistä, emolle iskee hätä ja pyrkimys päästä pennun matkaan. Niin piti päästä minunkin. Kätilöt yrittivät estellä aikaisempien kokemusten jälkeen, ettei synnyttäjä voi olla heti kunnossa. Minä nousin 30 minuutin päästä suihkuun, ja tunnin päästä kävelin vaakkuvin askelin luoksesi keskoskaapin vierelle.
Olin päättänyt muuttaa elämäni, kun sain kuulla olevani raskaana. Jos se päätös ei ollut varma raskausaikana, tuli se viimeistään tuossa hetkessä todeksi. En minä äitiydestä siinä vaiheessa mitään tiennyt tai osannut ajatella, mutta tajusin heti, että maailmankaikkeudessa tapahtui jotain: Minulle tuli oikea tarkoitus. Tajusin, että minun ei tarvitse olla muuta kuin rakastava ja turvallinen vanhempi ja sinä rakastat minua aina ehdoitta ilman suurempaa itsekästä tarvetta. Tajusin, että tuo ihmisen alku on täysin riippuvainen minusta. Ja minun tehtäväni on tehdä hänestä maailman onnellisin lapsi, joka on sisäisesti kaunis, tyytyväinen ja elämässä pärjäävä. Hänen ei tarvitse kärsiä tai pienentää itseään itsekkäiden aikuisten takia.
Kuten avioliitossa luvataan ”rakastaa elämänsä loppuun saakka, hyvinä ja huonoina aikoina”, lupasin samoin minä sinulle.
Kuten avioliitossa luvataan ”rakastaa elämänsä loppuun saakka, hyvinä ja huonoina aikoina”, lupasin samoin minä sinulle. En kokenut tarvitsevani enempää, olit minulle tarpeeksi. Meillä oli onnellinen elämä yhdessä, meistä tuli yksi: ”minä ja hän”. En ollut koskaan aikaisemmin kokenut samalla tavalla luottamusta. Halusin, ettet sinä joutuisi pettymään minun takiani. Olen pahoillani, että niin tein kuitenkin. Petin lapsen luottamuksen, kun sinut sijoitettiin pitkäaikaisen sairauteni takia 5-vuotiaana. Se on tuntunut sinusta, että hylkäsin sinut. En tehnyt sitä sinua loukatakseni tai pahalla, väsyneenä ei ihminen vain osaa toimia oikein. Tulee tehtyä vääriä päätöksiä, jotka johtavat väärään suuntaan. Onneksi sain sinut silloin takaisin ja korjattua tekemäni virheen.
Rakkauteni sinuun ei koskaan hävinnyt, ihmismieli meni silloin heikoksi, ja kadun menetettyä aikaa tänään entistä enemmän. Tajusin silloin, että olit arvokkain asia elämässäni. Silloin olit kuitenkin turvassa, olit tavoitettavissa. Pystyin soittamaan, käymään luonasi ja kertomaan, että rakastan. Pystyin halaamaan ja lupaamaan, että teen parhaani sinun vuoksesi.
Tätä yritin sinullekin opettaa. Olit impulsiivinen, keskittyminen oli vaikeaa ja hahmotuskyky huono. Osasin ymmärtää, mitä tarvitset, koska näin sinussa itseni täydellisen peilikuvan. Toimit ensin ja mietit sitten. Yksi väärä liike voi johtaa johonkin peruuttamattomaan tai pahimmillaan lopullisuuteen. Se oli aina pahin pelkoni – ja edelleen sitä on vaikea ymmärtää todeksi!
Sinä olit syy ja voima.
Siksi tämä tapahtuma on elämää järisyttävä. Takaraivossa se pelko on ollut koko ajan, ja se oli välillä uuvuttavaa, kun piti olla aina monta askelta edellä sinua, opetella ulkoa eleet, ilmeet, äänenpaino ja mieliala. Asiat oli selitettävä aina pahimman kaavan mukaan, ei riittänyt sanoa: ”elä tee, ei kannata”, vaan piti perustella ja antaa ymmärrystä, kuvittaa tapahtuma mieleesi. Minä tiesin sen, mutta hetken yritin vain antaa elämän mennä omalla painollaan, ja nyt kadun sitä oikeasti, äärettömästi.
Sinä olit syy ja voima. Äiti ei olisi tässä hetkessä, jos sinä et olisi saanut sydäntäni tahtomaan ja mieltäni toimimaan. En koskaan sinua pitänyt itsestäänselvyytenä, mutta viime vuosina yritin hellittää ajatuksella ”kaikki menee ihan hyvin”. Se tuntui nyt kostautuvan. Ajattelin: ”minun olisi pitänyt olla viisaampi”, koska olisihan minun äitinä pitänyt ymmärtää ja tiedostaa vaarat ja riskit paremmin.
Suren sitä, että sinulla oli elämä edessä. Minä olisin voinut auttaa elämääsi jatkumaan. Olisin voinut olla jotain enemmän ja paremmin, mutta vahinko ehti ovelle ennen minua. Ei tällaista ”virhettä” saa vahingossa tapahtua, ei kukaan halua tätä taakkaa kantaakseen omalletunnolleen. Minun olisi pitänyt olla sinun luonasi, turvanasi. Tiedän järjellä, etten aiheuttanut onnettomuutta tahallani. Tunnen kuitenkin syyllisyyttä siitä, etten pitänyt lupaamiani viimeisen runoni sanoja, jotka sinulle kirjoitin äitienpäivänä – enhän olisi äiti ilman sinua: ”Muista kuitenkin nämä sanat: kaikessa tässä elämässä olen aina turvanasi, niin tyynessä kuin rajussa myrskyssä, olen äitisi, koska sinä loit minut sellaiseksi.”
Suren sitä, että sinulla oli elämä edessä.
En usko, että kykenen ajattelemaan vuosiin toisin: etten tehnyt sitä mitä äidin lastensa eteen pitää tehdä, etten kerennyt tajuta ja ennakoida. En ehtinyt ymmärtää, että mikään työnteko tai raha ei ole yhtä tärkeää. Olisin pärjännyt ilman rahaa, mutta en pärjää ilman sinua. Etsin sinulle hautajaisiin muistovärssyä, mutta en osannut päättää, joten sovitin ne yhteen:
Lähetin lapseni elämään
kuin laivan merelle.
Kasvatin sinulle vahvat juuret,
löydettiin siivet,
yritettiin parhaan mukaan uskoa unelmiin mutta,
säälle en voinut mitään.
Kun päivämme on laskettu,
ei siihen auta usko eikä toivo.
Tehtäväksemme jää vain silittää kättä
ja laskea irti.
Mä uskon, että jokainen kerran kohtaa
jonkun joka radalle tähden johtaa,
mut mihin joutuu ne, jotka oppaan menettää.
En tiedä, miten jaksan tulevaisuudessa, mutta sinun takiasi.
Muistan syntymäsi ikuisesti: itkin onnen kyyneliä ja soitin enollesi ja kummillesi. Samoin turvauduin jälleen heihin. Muistan kokemani tuskan, kun jouduin heihin turvautumaan traumaattisimpana, surullisimpana ja lopun elämäni ensimmäisenä päivänä ja ilmoittamaan tuona tuskaisen kuumana, helteisenä maanantaina 4. heinäkuuta 2022 sinun olevan kuollut. Miltei samoihin aikoihin kuin synnyitkin: tasan 10 vuotta ja 10 vuorokautta oli elämäsi aika ikuisuuteen.
En halunnut sinua pitää täällä itseni takia tai pelkästään siksi, etten itse olisi mitään ilman sinua, vaan halusin sinulle elämän: mahdollisuuksia, rakkautta, viisautta ja ymmärrystä, iloa ja surua. Kaipaan kaikkea sinussa, enkä ole koskaan tuntenut itseäni yhtä tyhjäksi ja rikkinäiseksi kuin lähtösi jälkeen. En tiedä, miten jaksan tulevaisuudessa, mutta sinun takiasi. Kuulen, kuinka sanoisit: ”et, äiti, voi nyt kyllä luovuttaa, mietihän nyt…”
Sinun tasan 10 vuoden ja 10 päivän mittainen elämäsi on aarteista kallein, ilman sinua en osaisi olla äiti pikkuveljellesi ja bonus-siskoillesi.
Ikuisesti rakastaen äiti
(äidin lapselleen hautajaispäivänä omistama puhe)
Artikkelin pääkuva: Roman Kraft, Unsplash