Susanne – tyttäreni tarina

Rakas kuopukseni Susanne sai elää 11 vuotta ja yhden kuukauden. Hän oli silloin juuri teini-iän kynnyksellä ja hänen elämässään oli tapahtumassa tähän liittyviä asioita. Hiustenlaitto, meikkaaminen, vaatteet ja ylipäätään ulkonäkö alkoivat kiinnostamaan Susannea yhä enemmän. Hän fanitti Isac Elliottia ja kuvasi Pet Shop-videoita YouTubeen yhdessä ystäviensä kanssa. Ystävät, eläimet, kuvataiteet ja käsityöt olivat hänelle tärkeitä asioita. Hänen mielikuvituksensa ja luovuutensa olivatkin vailla vertaa.

Onnettomuuspäivä

Oli kaunis loppukesän aamu ja koulua oli käyty noin kaksi viikkoa. Minä ja mieheni olimme jo menneet töihin ja Susannen 14-vuotias isoveli kouluunsa. Susanne lähti kotoa meistä viimeisenä ja se koulumatka koitui hänen kohtalokseen. Hän oli ylittämässä katua suojatietä pitkin, kun täysperävaunullinen rekka ajoi hänen ylitseen. Onnettomuudella oli paljon silminnäkijöitä, jotka soittivat heti apua paikalle. Susanne kiidätettiin nopeasti sairaalaan.

Minä sain töihin puhelun, jossa kerrottiin Susannen joutuneen vakavaan onnettomuuteen, ja että minun pitäisi lähteä sairaalaan tunnistamaan tyttäreni tavaroita, jotta voitaisiin varmistua uhrin henkilöllisyydestä. En ollut uskoa kuulemaani, mutta jätin kaiken mitä olin tekemässä ja lähdin siltä istumalta sairaalaan.

Sairaalassa selvisi, kuinka paha tilanne oli. Meille kerrottiin, että tyttäremme oli parhaillaan leikkaussalissa. Lääkäri sanoi, että tilanne oli todella vakava, mutta niin kauan kuin leikkausta jatkettaisiin, Susannella olisi jotain toivoa selviytyä. Susanne ei kuitenkaan selviytynyt, vaan menehtyi seuraavana yönä saamiinsa vammoihin.

Kuoleman jälkeen

Seuraavat viikot ja kuukaudet menivät kuin sumussa. Koko perheeni vain koitti selvitä päivän kerrallaan. Minä itkin, huusin ja kärsin alkuun paniikkikohtauksista. Puhuin, puhuin ja puhuin niin ystäville ja läheisille kuin ammattilaisellekin. Mieheni hoiti käytännön asioita, kun itse en siihen kyennyt. Hautajaisjärjestelyt halusin kuitenkin tehdä itse, vaikka se rankkaa olikin. Sain hautaustoimiston ihanien ihmisten avustuksella järjestettyä rakkaalleni kauniin ja lämminhenkisen muistotilaisuuden. Olen jälkeen päin ollut tyytyväinen, että sain sen hoidettua.

Mieheni ja poikani palasivat töihin ja kouluun muutaman päivän jälkeen. Itse olin noin kuukauden sairaslomalla. Yksin kotona ollessani tuntui ahdistavalta ja siltä kuin seinät kaatuisivat päälle. Itkin todella paljon ja yritin epäuskon vallassa sisäistää tapahtunutta. Yritin ymmärtää, että pahin painajaiseni oli käynyt toteen. Olin menettänyt oman lapseni, kaikkein kalleimpani!

Itkin todella paljon ja yritin epäuskon vallassa sisäistää tapahtunutta.

Palasin töihin omasta halustani melko pian ja koin, että se oli hyvä ratkaisu omalla kohdallani. Sain mielekästä tekemistä, muuta ajateltavaa ja ihmisiä ympärilleni. Töissä en alkuun pystynyt keskittymään kunnolla ja itkin sielläkin joka päivä, mutta koin sen silti paremmaksi kuin kotona olemisen. Työkaverini olivat ymmärtäväisiä ja tukivat minua todella hienosti. Rohkaisivat puhumaan ja itkemäänkin, jos siltä tuntui.

KÄPY ry:n vertaistapaamiset tulivat minulle tutuiksi vasta myöhemmin, mutta olin saanut jo vertaistukea toisaalta. Tutustuin erääseen äitiin, jonka tytär kävi Susannen kanssa samaa koulua ja hän oli myös menettänyt oman tyttärensä äkillisesti. Hänen tukensa, ystäväni, läheiseni ja psykologin tuki riittivät minulle alkuvaiheessa. KÄPYn keskusteluryhmästä Facebookissa sain paljon apua, tukea ja rohkaisua ihan alusta alkaen.

Menin myöhemmin KÄPYn kohdennettuun vertaistapaamiseen, jossa oli muitakin onnettomuudessa lapsensa menettäneitä. Siitä lähtien olen käynyt epäsäännöllisesti tapaamisissa, koska koen, että saan niistä voimaa ja apua, vaikka ne ovatkin raskaita. Olen kouluttautunut tukihenkilöksi ja menossa ryhmänohjaajakoulutukseen. Haluan laittaa hyvän kiertämään.

Edelleen tulee sellaisia hetkiä ja jopa päiviä, kun suru on vahvemmin läsnä ja ikävä korostuu. Mutta nyt tiedän, että sieltä synkimmänkin surun pohjalta pääsee pois. Silloin kun itkettää, niin kannattaa itkeä, koska se helpottaa oloa.

Tämänhetkinen tilanne

Susannen kuolemasta on nyt kulunut jo kolme ja puoli vuotta. Ajattelen häntä joka ikinen päivä jossain yhteydessä ja ikävä on jatkuvasti läsnä. Se ei varmasti muutu mihinkään, mutta voin sanoa, että tämän kanssa olen oppinut pikkuhiljaa elämään. Osaan taas iloita elämästäni, uskallan nauraa ja pitää hauskaa. Edelleen tulee sellaisia hetkiä ja jopa päiviä, kun suru on vahvemmin läsnä ja ikävä korostuu. Mutta nyt tiedän, että sieltä synkimmänkin surun pohjalta pääsee pois. Silloin kun itkettää, niin kannattaa itkeä, koska se helpottaa oloa.

Minulla on yhä esikoiseni, mieheni ja muut sukulaiseni sekä ystäväni, joista olen kiitollinen. Jos tämä jotain on opettanut, niin sen, ettei mitään tai ketään voi pitää itsestäänselvyytenä. Elän päivän kerrallaan täyttä elämää, koska tiedän, että niin Susanne olisi halunnut minun tekevän.

Vertaistarinan on kirjoittanut S.P. Tarina on julkaistu KÄPY-lehden numerossa 1/2019.