auRInKO

Nimi Riko on peräisin Japanista. Sen merkitys on (ri) ”jasmiini“, ”totuus“ ja (ko) ”lapsi“. Noin viikko Rikon kuoleman jälkeen mieheni kirjoitti paperille aurinko ja sanoi: ”Katso!“ Myöhemmin huomasin, että olin liimannut odotuksen aikana Rikon odotuskirjaan iloisia auringon kuvia. Meidän perheelle Riko on aurinko, meidän yksi ja ainoa Riko, 2-vuotiaan Hugon pikkuveli.

29. toukokuuta 2017. Rakenneultrassa löytyi Rikolta korostunut suolikaiku, joka näytti olevan täynnä nestettä. Minulle varattiin aika Naistenklinikan Sikiötutkimusyksikköön. Kysyin lääkäriltä, että onko löydös harvinainen. Lääkäri kertoi, että se ei ole kovin yleinen. 1. kesäkuuta kävin Naistenklinikalla. Suolikaiku näkyi edelleen. Kerrottiin, että on todella vaikea sanoa mistä se johtuu, mutta se voi myös kadota. Sitä toivoimme.

8. kesäkuuta kävin magneettikuvauksessa. Viikon kuluttua kätilö soitti ja kertoi, että saamme tulokset seuraavalla viikolla. Odotin. Emme kertoneet kenellekään, koska emme halunneet aiheuttaa turhaan paniikkia. Tutkimuksen tulos oli normaali suoli. Suolikaikua ei ollut, mutta vatsaontelosta löytyi pieni määrä nestettä. Sen jälkeen kävin vielä pari kertaa Naistenklinikalla.

13. heinäkuuta seuranta lopetettiin, koska vatsaontelosta ei löytynyt enää nestettä. Olimme onnesta sokeita. Pian meille syntyy vauva. Miten väärässä me olimmekaan.

10. elokuuta 2017. Aamulla klo 5-7 välillä tunsin supistuksia. Mietin, että on liian aikaista. Synnytys ei voi vielä käynnistyä. Supistukset loppuivat. Soitin neuvolaan. Tein liikelaskennan. Liikkeitä oli liian vähän. Mies ajoi kotiinpäin. Päätimme mennä Naistenklinikan päivystykseen. Kun lopetin puhelun mieheni kanssa, näin televisiossa vauvan arkun. Laitoin television pois päältä.

Päivystyksessä etsittiin Rikon sydänääniä. Ei löydetty. Kätilöt veivät minut viereiseen huoneeseen lääkärin tutkittavaksi. Lääkäri teki ultraäänitutkimuksen ja sanoi heti: ”Olen tosi pahoillani, mutta vauvalla ei ole sydänääniä.” Olin epätietoinen – kuvittelinko, vai sanoiko hän jotain? Huusin ja itkin: ”Miksi?”

Samalla sumu laskeutui minun ja Rikon ylle. Katsoin, mutta en nähnyt. Kuuntelin, mutta en kuullut. Huusin: ”Mutta miksi?“

Lääkäri oli hämillään ja yritti tutkia vauvaa. Kätilö lohdutti minua. Minut tutkittiin ja minulta otettiin verikokeita. Kysyttiin, että voivatko ottaa lapsivesinäytteen. Vastasin, että ota vaan. Kysyttiin, että haluatko yöksi kotiin vai haluatko jäädä synnyttämään. Halusin kotiin. Sanoin: ”Sitä kaikkea on ihan liikaa!“ Mietin, että sellaisia asioita ei tapahdu aurinkoisena päivänä. Minun täytyy synnyttää kuollut vauva! Soitin miehelleni. Hän oli päiväunia nukkuvan esikoisen kanssa parkkipaikalla. Sain kohdunkaulaa pehmentävän lääkkeen. Sovittiin, että aamulla menen takaisin sairaalaan.

Verikokeiden jälkeen juttelin yhden kätilön kanssa. Kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään, kun hän sanoi, että hänen vauvansa kuoli vuosia sitten raskausviikolla 24. Hän halasi minua, hän ymmärsi. Hän suositteli ottamaan kuvia vauvasta ja lohdutti, että jonain päivänä pystyn taas hymyilemään. Hän käveli minun kanssani parkkipaikalle. Parkkipaikalla auto ei käynnistynyt. Akku oli loppu. En osannut tehdä muuta kuin itkeä. Ei ollut väliä, kuinka paljon kello on tai mikä vuodenaika on. Ihmiset kävelivät sairaalan ympärillä. Heidän elämässään aika liikkui eteenpäin. Meidän elämässä ei ollut enää ajanlaskentaa, se oli pysähtynyt. Aurinko oli laskeutunut.

Autossa soitin lastentarvikeliikkeeseen ja sanoin, että emme tule hakemaan eilen varattuja tuplarattaita, koska meidän Riko kuoli rv 32 kohtuun. Olin ihan shokissa, mutta tein asioita asianmukaisesti. Kotona päätin valmistaa perheelle ruokaa, koska tiesin olevani sairaalassa monta päivää. En ehtinyt aloittaa, koska supistukset alkoivat. Lähetin viestin doulalleni. Hän sanoi pääsevänsä paikalle. Illalla jouduin takaisin sairaalaan. Mies ja lapsi lähtivät kotiin sairaalasta. Sanoin kätilölle, että en halua olla hetkeäkään yksin. Hän ei puhunut paljoa. Hän oli monta kertaa poissa. Odotin doulaa. Ajatuksissani toivoin uutta kätilöä. Myöhemmin kätilö vaihtui.

Doulan kanssa tapasimme tutkimushuoneessa. Sanoin doulalle, että itseni mielestä synnytän elävän lapsen, mutta pelkään katsoa häntä, koska päivystyksessä lääkäri sanoi, että Riko on turvonnut. Synnytyksen puolivälissä tuli varadoula. Riko syntyi 11.08.17 klo 3.15. Kipu oli fyysisesti ja henkisesti helvetillinen.

Mietin, että pystynkö synnyttämään tulevaisuudessa. Pidin Rikoa monta tuntia sylissä. Doula otti kuvia. Hän lauloi minulle ja Rikolle laulun. En pystynyt kuvittelemaan, miten annan lapseni pois. Hän näytti vain nukkuvan.

Kun olin sairaalassa, kävimme mieheni ja lapseni kanssa kolme tai neljä kertaa katsomassa Rikoa. Kätilö otti perhekuvia. Itkimme. Isoveli silitteli pikkuveljen päätä, pidimme Rikoa sylissä. Tapasin sairaalassa ihmisiä, jotka tekevät työtä sydämellään. Tapasin ihmisiä, jotka eivät katsoneet minua edes silmiin. Minulta kysyttiin: ”Haluaisitko tavata papin, sosiaalityöntekijän? Haluatko, että jätämme soittopyynnön KÄPY ry:lle? Haluatko, että soitamme sinun terveydenhoitajallesi?“

Mietin, että en ymmärrä mitään. Miksi ihmeessä minun täytyy puhua papin ja sosiaalityöntekijän kanssa? Sain yhden tabletin, joka riitti estämään äidinmaidon nousun. Henkilökunta vaihtui. Riko oli jossain kylmässä huoneessa ilman perhettä. Mietin, että miten selviän. Onko tämä jokin kauhuelokuva? Haluan herätä! Silmäni olivat todella turvonneet, niin kuin pienellä porsaan poikasella. Nenäni oli itkemisestä aivan tukossa. Käytin nenäsumutinta, jotta pystyin hengittämään. Sain kasan papereita luettavaksi. Kello pyöritti osoittimia. Nukuin puolen tunnin pätkiä. Muisti ei toiminut. Ajan tajuaminen oli vääristynyt. Trauma teki kehossani vahinkoa.

Kotiutumisen päivä koitti. Illalla emme enää pystyneet käymään katsomassa Rikoa, koska edellisenä päivänä eräs kätilö oli unohtanut laittaa Rikon valmiiksi vapaaseen synnytyssaliin. Sairaalan ovesta en halunnut mennä ulos. Parkkipaikalla en halunnut istua autoon, koska Riko ei ollut mukana. Tunsin omatunnon tuskaa. Kun olimme perillä kotona, nousi myrsky.

Kotona olimme kuin turistit omassa maassaan. Kirjoitin joka aamu paperilapulle, mitä täytyy tehdä, mitä muistaa. En pysynyt lapsen rytmissä. Mies huolehti lapsesta, minä suunnittelin hautajaisia. Kerran kun mies ja lapsi olivat ulkona, menin polvilleni ja pyysin Rikolta anteeksi, että minun kehoni oli hänelle kohtaloksi. Lähetimme ilmapallon Rikolle taivaaseen. Kävimme lenkillä hautausmaalla.

Elokuun lopussa tapasin kätilön, joka oli ollut mukana synnytyksessä. Hän sanoi, että Rikolta löytyi ulkotarkastuksessa lievä niskaturvotus. Itkeminen väheni. Tajusin, että ehkä minun kehoni ei ollut syyllinen. Pelkäsin tulevaa.

30. elokuuta 2017. Riko kuljetettiin valkoisessa kuolinautossa sairaalasta Vantaalle krematorioon. Ajoimme omalla autollamme perässä. Krematorion edessä otimme kuvia. Näimme ensimmäistä kertaa arkun ja uurnan. Ne olivat kauniita. Kuljettaja vei ne sisään krematorioon. Emme avanneet arkun kantta.

5. syyskuuta 2017. Jäähyväiset krematoriossa. Olimme vain me kolme. Hugo oli iloinen, söi keksiä ja istui turvakaukalossa. Meillä oli mukana oma musiikkilaite ja muistitikulla neljä laulua (Anna Puu ”Mestaripiirros“, Johanna Kurkela ”Rakkauslaulu“, Ilpo Kaikkonen ”Terveiset sinne taivaaseen“, Mirja Poikkeus ”Hyvää matkaa“). Halusin ottaa kuvia kaikesta. Halusin pysäyttää sen hetken. En kuvitellut, miten jätämme Rikon taas. Arkun kansi oli kiinni, muuten en olisi pystynyt poistumaan tilasta. Laitoin sormet arkun kannen ja arkun väliin. Arkussa oli niin kylmä.

7. syyskuuta 2017. Menimme hakemaan Rikon nimilaattaa. Hänen nimensä oli väärin kirjoitettu. Valitsimme uuden laatan. Olimme enemmän kuin musertuneet, olimme rikki.

Ihmiset lohduttivat meitä. Tutun näköinen kerrostalonaapuri oli nähnyt minut monta kertaa ilman vauvamasua. Yhtenä päivänä hän huusi parkkipaikalla: ”Miten pikkuveljellä menee?“ Minuutin päästä vastasin: ”Ei ole enää.“ Hän vakuutti, että olemme nuoria, saamme vielä lapsia ja että nyt se tuntuu pahalta, mutta ei se oikeasti ole paha. Äitini sanoi: ”Asia on nyt sellainen. Usko, hän syntyy joskus taas tähän maailmaan. Usko!“ Ystäväni sanoi: ”Hänet tarvittiin enemmän taivaaseen. Elämässä tapahtuu sellaisia asioita.“

Miksi ihmiset ovat niin huonoja lohduttamaan? Olen miettinyt, että pitäisikö jo koulussa opettaa, miten tukea surevaa tai traumaa kokenutta ihmistä. Syntymästä opimme koulussa kaiken, mutta kukaan ei opeta kohtaamaan kuolemaa. Se on lattian alle piilotettu ja olemassa oleva, mutta näkymätön tabu.

12. syyskuuta 2017. Menimme sovitulla ajalla hakemaan Rikon uurnaa. Halusimme, että uurna olisi pari päivää ennen hautajaisia kotona. Krematoriossa sanottiin, että uurna on kadonnut. Minulle ojennettiin hautaustoimiston numero. Soitin meidän kanssa asioineelle naiselle. En pystynyt rauhoittumaan. Halusin huutaa kohti taivasta: ”Mikä seuraavaksi?“ Mietin tuolloin, että emme pystyneet viemään Rikoa kotiin ja nyt ei ole mahdollista viedä uurnaakaan kotiin. Mietin, että onkohan tuhka tallessa. Myöhemmin samana päivänä selvisi, että Rikon krematorioon kuljettanut kuolinauton kuski oli käynyt krematoriossa ja löytänyt uurnan. Se oli ollut uurnien hyllyssä, mutta jonkinlaisen isomman uurnan takana. Samana päivänä oli tehty monta virhettä. Iltapäivällä mieheni kävi sydän rikkinäisenä hakemassa uurnan kotiin.

15.syyskuuta 2017. Rikon hautajaiset. Meidän perhe, pappi, vahtimestari ja kirkon kello.Siunaus toimitettiin ulkona. Lehtikään ei liikkunut. Olo oli yllättävän rauhallinen. Isovelikin heitti hiekkaa hautaan. Lisäksi pari kiveä ja lehteä. Illalla tunsin syyllisyyttä siitä, että miksi en itkenyt lapseni hautajaisissa.

3. lokakuuta 2017. Laskettu päivä ja minun syntymäpäiväni. Koko päivän oli rankkasadetta, luonnon itkua. Äiti lohdutti minua: ”Rikon syntymäpäivä oli elokuussa. 3. lokakuuta on ihan erilainen päivä“. Hän onnitteli minua kauhean iloisesti ja kuvaili, miten onnellinen hän oli, kun minä synnyin. Olin sanaton. Olimme kotona, me kolme. Riko oli kuollut. Paljon onnea. Paljon onnea. Sylissä ei ollut vauvaa, vaan mieheni ostamat valkoiset kukat.

Hugo on ollut alusta asti tietoinen, että hänellä on pikkuveli, joka on kuollut. Hän oppi nopeasti sanomaan IKO ja hakemaan kaapista kynttilöitä. Sen jälkeen hän osoitti usein sormella ikkunaan päin kuin sanoakseen, että ne täytyy viedä haudalle. Jos olemme ajaneet krematorion ohi, Hugo sanoo ”IKO, IKO“. Muutaman kerran hän on vilkutellut kotona kohti kattoa.

13. marraskuuta 2017. Tulokset. Selvisi, että Rikolla ei ollut kromosomihäiriötä. Hänen suolensa oli terve. Laboratoriossa huomattiin, että luultavasti joulukuun lopussa 2016 olin saanut sytomegaloviruksen (CMV) ensitartunnan. Rikon kudoksia värjäämällä ja mikroskoopilla tutkimalla löytyi CMV. Virusta oli runsaasti keuhkoissa, sydämessä, munuaisissa ja istukassakin. Aivoista löytyi hapenpuutteen merkkejä. Perna oli suurentunut ja hänellä oli anemia. Ilmeisesti vähän aikaa ennen kuolemaa, hän oli lopettanut kasvamisen. Lääkäri sanoi, että jos Riko olisi syntynyt elävänä, lopputulos olisi ollut todennäköisesti sama.

Olin sairastunut virukseen 27. joulukuuta 2016, kun tulimme Virosta Suomeen. Kaksi viikkoa myöhemmin tulin raskaaksi. 27. joulukuuta yöllä minulla oli ilmeisesti kuumetta, koska tärisin, palelin ja aamulla olin ihan hiessä. Seuraavat kaksi viikkoa oli kurkkukipua ja nuha. Lääkäri sanoi, että se oli todennäköisesti CMV ja sen perusteella sain tartunnan 3-14 päivää ennen oireiden ilmaantumista. En tiedä, sairastuinko jo ennen Viroon menemistä Suomessa vai joulun aikana Virossa. Muistan, että en halunnut mennä jouluksi Viroon, koska pelkäsin influenssaa. Pelkäsin, että Hugo sairastuisi.

Nyt kysyn itseltäni usein, että olisiko Riko elossa, jos olisimme olleet jouluna kotona Suomessa. En saa vastausta koskaan. Täytyy oppia elämään sen tiedon kanssa, että jos olisin tullut raskaaksi 1-2 kuukautta myöhemmin, todennäköisesti olisi syntynyt elävä ja terve vauva. Täytyy oppia elämään sen tiedon kanssa, että kehoni rakensi viruksen vasta-aineita samalla kun tulin raskaaksi. Täytyy oppia elämään sen tiedon kanssa, että kaikkea ei voi kontrolloida. Täytyy muistaa, että virus ei tullut huutaen.

Me emme tienneet. Täytyy löytää keino, miten antaa anteeksi. Jos me olisimme tienneet, sitä ei olisi tapahtunut.

Kirjoitan artikkelia. On tammikuu. Kysyn itseltäni näitä kysymyksiä joka päivä ja sen jälkeen lohdutan itseäni, että virus ei tullut huutaen. Kaupankäynti, itseni ja muiden syyttäminen, on hieman vähentynyt. On päiviä, kun suru aiheuttaa sisällä myrskyn. Silloin se kuluttaa kauheasti energiaa, kyyneleitä, erilaisia tunteita. On päiviä, kun suru on rauhallisempi, mutta aina se vaatii huomiota. Vieläkään en ymmärrä ajankulua, muisti on huono. Olen suunnitellusti raskaana. Tiedän, että minulla ei ole kehossa toksoplasman ja parvorokon vasta-aineita. Olen tullut elämässä raskaaksi kolme kertaa ja ainoastaan tammikuussa. Miten selviän? En tiedä. Tunteet ovat ristiriitaiset. Pelko on iso. Täytyy uskoa, että tällä kertaa elämä voittaa.

Anna