Vertaistukiryhmä kesäpiknikillä
Oletko pohtinut, mitä Käpy ry:n avoimissa vertaistukiryhmissä oikein tapahtuu ja uskaltautuisitko mukaan? Tampereen vertaistukiryhmän ohjaaja Tiina kertoo tuiki tavallisesta vertaistukiryhmän tapaamisesta – melko poikkeuksellisessa ympäristössä!
Salamat räsähtelivät heinäkuisella iltapäivätaivaalla, kun nostin kypsän leivän uunista ja vaihdoin tilalle vadelmamuffinsseja paistumaan. Tampereen vertaistukiryhmä kokoontuisi parin tunnin kuluttua kesäisesti Haiharan kahvikatoksessa ja mietin, mahtaisiko kukaan uskaltautua paikalle ukonilmalla.
Kahvikatos oli kyllä kolmelta sivultaan seinillä varustettu, joten siellä ei olisi huolta sateesta tai paisteesta. Sinne tullessaan saattoi jäädä kesäfiilikseen – tänään salamoivaan – ihan toisella tavalla kuin siirtymällä jyhkeiden kiviseinien sisäpuolelle, joiden suojissa kokoonnumme Kalevan kirkolla elokuusta toukokuuhun.
”Pian katokseen löysi tiensä puolen tusinaa lapsensa menettänyttä, uutta ja vanhempaa käpyä sekaisin.”
Kattaessani illalla leipätarpeita ja muffinsseja katokseen oli ukkonen jo laantunut, mutta sade piiskasi taukoamatta. Alueella vallitsi vilske, sadetakkikansaa kiiruhti laumoittain katoksen takana sijaitsevalle kesäteatterille. Toivoin ryhmäläisten olevan yhtä sadettapelkäämättömiä kuin teatteriväen.
Pian katokseen löysi tiensä puolen tusinaa lapsensa menettänyttä, uutta ja vanhempaa käpyä sekaisin. Tällä kertaa paikalle sattui ryhmäläisistä kokoonpano, josta kukaan ei ollut aiemmin osunut ryhmään toistensa kanssa samaan aikaan. Olin ryhmänohjaajana poikkeuksellisesti ainut, joka ryhmän alkaessa tiesi muiden tarinat. Poikkeuksellisesti myös ohjasin ryhmän yksin ohjaajaparini Tanjan ollessa estynyt tällä kertaa.
Tuore leipä ja muffinssit maistuivat ja hyttyset pidettiin loitolla pöydästä sytyttämällä esittelykierroksen yhteydessä vienosti tuoksuvat, ötököitä häätävät tuikkukynttilät jokaisen kuolleen lapsen muistoksi.
”Osallistujat tiesivät etukäteen toisistaan vain sen, että jokaiselta oli kuollut lapsi.”
Toisilleen ensin vieraat ja varsin erilaiset menetykset kokeneet ryhmäläiset saivat heti esittelyjen jälkeen aikaan puheenporinan, jonka pyörteissä ehdittiin illan aikana niin itkeä ja nauraa kuin muistella, kysellä ja hämmästellä.
Oli oikeastaan aika tunnelmallista jutella kuolleista lapsistamme sateen vihmoessa vieressä. Kesäteatterista kantautui välillä yleisön aplodeja ja esityksen musiikkia. Väliajalla moni katsoja kiiruhti kahvilaan, mutta katokseemme kukaan heistä ei rohjennut pyrkiä. Ehkä sisääntuloaukkoon ripustettu “Käpy lapsikuolemaperheet, tervetuloa” -kyltti toimi kahdella tavalla, me löysimme perille ja muut jättivät meidät rauhaan.
”Olemme hetken kaikki tavallisia, sillä kun ainut ryhmäläisiä yhdistävä tekijä on lapsen menetys, siitä tulee siinä hetkessä tavallista.”
Niinpä saimme omassa kuplassamme jakaa suruamme. Siellä sateelta suojassa kokoontui siis tyypillinen Käpy-ryhmä, jonka osallistujat tiesivät etukäteen toisistaan vain sen, että jokaiselta oli kuollut lapsi. Ryhmän loppuessa tiesimme toistemme menetyksistä tarkemmin, mutta muusta emme tiedä vieläkään. Vuosien ryhmänohjauksen jälkeen haltioidun yhä siitä, miten nopeasti ryhmässä jaetaan ennestään vieraille vertaisille omaa niin rakasta ja kipeää tarinaa. Samalla olemme hetken kaikki tavallisia, sillä kun ainut ryhmäläisiä yhdistävä tekijä on lapsen menetys, siitä tulee siinä hetkessä tavallista.
Ryhmän päättyessä kahvitermos oli tyhjä ja sade vaihtunut tihkuksi. Kesän molemmat ryhmäkerrat kahvikatoksessa olivat nyt takana. Kahvikuppeja keräillessäni katselin, miten ryhmäläiset sekoittuivat kesäteatterilta purkautuvaan yleisöön. Tuumin, että tämän voisi ottaa tavaksi seuraavinakin kesinä.
Teksti ja kuva: Tiina Harvia