Sydänsankari Elias
Lastaan sureva käy läpi valtavan suuria tunteita – niin suuria tunnettavaksi ja käsiteltäväksi, ettei niitä meinaa saada sanoiksi puettua saatikka lauseiksi muodostettua mutta yritän.
Kun suru kaatuu ylle kuin musta kaapu, yritän itkun ja ikävän keskeltä suunnata katseeni myös siihen pohjattomaan rakkauteen, jota tunnen lastani kohtaan, ja yhteyteen, joka meillä on edelleen. Saan lohtua siitä, etten kaikesta siitä huolenmäärästä ja nykypäivien kivusta ja surusta huolimatta olisi ikinä valinnut toista tietä. Etten olisi valinnut olla kohtaamatta tätä suurta rakkautta, elämää lapseni kanssa, vaikka se suruksi ja ikäväksi nyt naamioituukin.
Tunne läsnäolosta
Ikävä on se raastava osuus surua, koska emme saa lastamme koskettaa, nähdä tai kuulla. Emme ainakaan sillä tavoin kuin olemme tottuneet. Nyt hän vastaa eri keinoin. Ja silloin kun sydämemme on auki niille hennoille merkeille ja viesteille, kuulemme vastauksen kyllä ja tunnemme läsnäolon.
Pieni lohtu suruun tulee myös siitä kiitollisuudesta, että olen saanut olla ihmeellisen lapsen äiti: olla hänen rinnallaan, seurata hänen kasvuaan. Tukea, kasvattaa, rakastaa ja loppu viimein antaa kokeilla myös omia siipiään. Hän on ollut mitä parhain opettaja kasvussani ja elämässäni.
Pieni lohtu suruun tulee myös siitä kiitollisuudesta, että olen saanut olla ihmeellisen lapsen äiti.
Ihailtava elämänpalo
Meidän Elias. Eliaksen elämänpalo oli ihailtavaa, joskin tämä sähikäinen sai äidin sydämen monesti syrjälleen. Hän oli niitä, jotka elävät täysin palkein. Liian lyhyeksi jääneeseen elämäänsä Elias sai paljon värejä, kokemuksia ja kohtaamisia, koska hän ei antanut synnynnäisen sydänvikansa hidastaa tai määritellä koko identiteettiään.
Elias oli sosiaalinen lapsi, joka hurmasi siellä missä kulki, ja hänestä kasvoi määrätietoinen ja elämäniloinen nuorukainen. Meillä oli hyvin erityinen suhde, joka piti sisällään niin tulta ja tappuraa kuin huolenpitoa, hätää ja ronskia huumoriakin. Ja rakkautta. Ennen kaikkea rakkautta. Hän oli sinnikäs ja päättäväinen sydänsankari viimeiseen asti. Sain olla 19 vuotta rakastava ja sinnikäs leijonaemo esikoispojalleni.
Hän toteutti vauhdilla nuoren miehen unelmiaan kuin vaistoten, että hänen aikansa täällä oli päättymässä aiemmin kuin halusimme uskoa. Opiskelu haaveammattiin, täysi-ikäisyys, ajokortti ja ensimmäinen oma auto, oma ensiasunto sekä ensimmäinen työpaikka olivat niitä tärkeitä etappeja, jotka Elias ennätti kokea. Hän sai viettää omannäköistään nuoren miehen elämää ja kokea nuorta rakkautta. Elias tiesi mitä halusi ja pysyi uskollisena unelmilleen. Hänellä oli läheisiä ystäviä sekä valtavan kokoinen tuttavapiiri – eikä vähiten rakkaan harrastuksensa vuoksi. Metsästys, metsä ja luonto, olivat Eliaksen henkireikä ja elämäntapa jo ihan pienestä pitäen. Metsäkoneenkuljettajaksi hän tiesi haluavansa jo muutaman vuoden ikäisenä, ja siihen ammattiin hän päätyikin. Hän rakasti työtään metsässä.
Elämää elämän jälkeen
Syksyllä -23 vaikean sydämen vajaatoiminnan uuvuttamana ja sydänsiirtoleikkaukseen liittyvien komplikaatioiden takia Elias siirtyi sielunkotiin.
Itse en puhu elämän loppumisesta enkä osaa käyttää käsitettä kuolema. Uskon vahvasti, että elämää on elämän jälkeen. Elämänkatsomukseeni kuuluu vahvasti näkemys siitä että, kun elämä fyysisessä maailmassa päättyy ja keho lasketaan lepäämään Äitimaan syliin, siirtyy sielu sinne, minne kuulumme – kotiin.
Yksi voimallisimmista lohduista surussani on ollut ajatus jälleennäkemisestä ja tunne, että Elias kulkee vierelläni. Ilman tunnetta siitä, että hän on vapaa ja onnellinen, olisin surussani lohduttomampi. Voin edelleen olla yhteydessä häneen, koen hänen läsnäolonsa ja uskon hänen seikkailevan siellä, missä kaikki edesmenneet rakkaat meitä odottavat.
Oli surevan elämänkatsomus mikä tahansa, lienee tärkeintä, että kukin saisi jostain kaipaamansa tuen ja lohdun lohduttomuuteen. Perhe, läheiset, ystävät ja vertaistuki voivat olla kanssakulkijoita mukanamme surussa mutta eivät voi viedä surevan taakkaa. Olen kokenut surun omasta lapsestani yksinäisenä tienä. Side omaan lapseen on niin uniikki ja erityinen, ettei siihen liittyvää surua voi kukaan kantaa puolesta. Suru on painava, mutta muistuttaa suuresta rakkaudesta häntä kohtaan.
Yksi voimallisimmista lohduista surussani on ollut ajatus jälleennäkemisestä ja tunne, että Elias kulkee vierelläni.
Kuka minä nyt olen?
Toisille suru tulee yllättäen ja nopeana shokkina. Oma tarinani on se toisenlainen: seurasin lapseni hidasta lipumista toiselle puolelle. En voinut kuin itkeä, toivoa ja rukoilla. Käytin voimavarojani siihen, että selvitin kaikki ne mahdollisuudet lääketieteen ja energeettisten hoitojen osalta, joilla lapseni olisi voitu vielä herättää ja kuntouttaa. Tartuin kaikkiin mahdollisiin oljenkorsiin, joista sain edes hetkeksi toivoa siihen, ettei hänen olisi vielä aika lähteä. Loput voimani rippeet säästin siihen, että istuin vieressä, soitin lapselleni musiikkia, luin hänelle, hieroin jalkoja. Itkin pitäen kiinni kuihtuvasta kädestä. Aina hänen viimeiseen hengenvetoonsa asti, kunnes oli aika päästää irti.
Omassa tarinassani sopeutuminen uuteen erilaiseen elämään ilman esikoislastani on varsin kesken. Tekee kipeää rakentaa uutta elämää ja identiteettiä, koska olen koko äitiyteni ajan ollut äiti erityiselle lapselle, jolla on ollut erityisiä tarpeita. Omistin elämästäni paljon lapseni tukemiseen sairaalajaksoissa, operaatioissa, toimenpiteissä ja kontrolleissa. Nyt se kaikki on loppunut ja paikalla on vain tyhjiö ja musertava ikävä.
Olen tuntenut epäoikeudenmukaisuutta, tuskaa, tyhjyyttä. Tuntenut pelkoa: Jos jatkan elämääni, mitä tapahtuu sille rakkaudelle lastani kohtaan, jota nyt vaalin suruna? Unohdanko kultaakin kalliimmat muistoni lapsestani, ellen pidä surustani kiinni? Kuka minä nyt olen? Mitä seuraavaksi? Kysymyksiä, joihin ei ole suoraa tyhjentävää vastausta. Ei sitä vastausta, joka antaisi välittömän rauhan.
Rauhaa saan kuitenkin siitä, että Elias sai kokea viimeiseen operaatioonsa mennessään toivon uudesta elämästä, joka häntä odotti uuden sydämen myötä. Hän oli niin helpottunut, joskin suuri leikkaus ja siitä toipuminen aiheuttivat toki pelkoa. Sain suudella vielä otsalle ja sanoa, että äiti odottaa täällä, että näemme pian. Olet niin rohkea.
Vähän vielä tiedettiin tulevasta ja hyvä niin. Sydämensiirron jälkeen alkoikin pitkä tehohoito ja raskas taisto elämän puolesta. Elias ei enää herännyt.
En ikinä lakannut toivomasta. Toivoa on aina. Se ei mennyt hukkaan, vaan toivo piti minut kasassa, kun joka päivä sairaalasta lähtiessäni olo oli kuin raadellulla. Kerta toisensa jälkeen sain iskun palleaan synkillä uutisilla eikä lääketieteen näkökulmasta toivoa annettu, joten rakensin sen itse. Pidin kiinni kaikista toivon rippeistä ja jatkoin ihmeisiin uskomista. Uskon edelleen.
Olen hyväksynyt surun kaikkien puolien tuntemisen. Ottanut ne osaksi elämääni, koska ei ole vaihtoehtoja.
Suru asuu ytimessä
Teksteihin surun vaiheista minun on ollut vaikeaa samaistua. Lähinnä siksi, että olen kokenut surun niin ailahtelevana, alati muuttuvana ja aaltoilevana, ettei sitä voi kuvata prosessina. Surulla ei ole loppua. Suru on mukanamme loppuelämämme, kunnes taas tavataan. Se asuu ytimessämme, mutta jossain kohtaa sen ympärille alkaa vähin erin muodostua taas ilonaiheita ja onnen hiukkasia. Niin kuin Happoradio laulaa Silta-biisissään kauniisti ja lohduttavasti: ”Ikävä on vuotava taakka, se ajassa kevenee, kunhan kannat sen perille saakka”.
Olen hyväksynyt surun kaikkien puolien tuntemisen. Ottanut ne osaksi elämääni, koska ei ole vaihtoehtoja. Jos vastakohtana hyväksymiselle on tarjolla vihaa ja katkeruutta, valitsen hyväksyä surun ja ikävän osaksi loppuelämääni. Suru tuntuu jokaisessa solussani ja on muuttanut sisintäni melankolisemmaksi. En kuitenkaan halua myrkyttää itseäni ja ympärilläni olevia rakkaita katkeroitumalla. Sitä en soisi kenelläkään, eivätkä meidän rakkaat lapsemmekaan sitä halua. He koettavat rauhassa rakkaudentilasta käsin kaikin keinoin lohduttaa ja kertoa, että heillä on kaikki hyvin: Olen tässä. Edelleen ja aina.
Vertaistarinan on kirjoittanut Hannele Turunen.
Tarina on julkaistu KÄPY-lehdessä 2/2024.
Artikkelin pääkuva: Envato