Pelkkää hyvää vertaistuesta

– Pariskunnan kokemuksia kohtaamisista

 

Käpy ry – vertaistukea suruun sanoo yhdistyksen slogan, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Millaista tukea on tarjolla ja miten lapsensa menettänyt vanhempi voi siitä hyötyä? Haastattelin vertaistukea saanutta pariskuntaa heidän kokemuksistaan.

Satu ja Petri Väisänen arvelevat saaneensa Käpy ry:n esitteen jo kriisityöntekijältä heti turmapaikalla. Nelisen kuukautta lapsensa kuoleman jälkeen he ottivat yhteyttä Käpyn toimistolle ja saivat tukipuhelun, jossa heille kerrottiin tarjolla olevasta tuesta.

Mustaa huumoria tukihenkilön kanssa

Pian ensimmäisen puhelun jälkeen Satu sai tukihenkilön. Vaikka hän oli alun perin pyytänyt sellaista vain itselleen, myös Petri tuli jo ensimmäiseen puheluun mukaan kuuntelemaan. Käytännössä tukihenkilöstä tulikin heille molemmille yhteinen. Tavallisimmin tukihenkilö ja tuettava asuvat eri paikkakunnilla ja keskustelevat puhelimessa tai etäyhteydellä. Satun ja Petrin tukihenkilö asui vain 25 kilometrin päässä, joten kolmikko siirtyi tapaamaan viikoittain kasvotusten.

Tukisuhde kesti vajaan vuoden verran, kunnes tukihenkilölle tarjottiin uutta tuettavaa. Hän kysyi Satulta ja Petriltä, pärjäisivätkö he ja voisiko hän heidän puolestaan ottaa uuden tuettavan. Väisäset kertovat, että tukisuhteen loppuvaiheessa keskusteluihin alkoi tulla mukaan jo mustaa huumoriakin, jollaista ei voi muiden kanssa heittää. Kolmikon ystävyys on säilynyt: he pitävät edelleen yhteyttä ja viestittelevät.

Vertaistukiryhmässä käynti auttaa

Satu löysi Käpy ry:n kotisivuilta tiedon lähimmästä vertaistukiryhmästä. Väisäset alkoivat käydä siellä samoihin aikoihin kuin saivat tukihenkilön. He kävivät myös ryhmässä yhdessä, eikä Petri lannistunut, vaikka oli ainoa ryhmässä käyvä isä.

Seuraavaa ryhmäkertaa aina odotti.

Ryhmä oli niihin aikoihin todella pieni. Keskustelut jatkuivat luontevasti siitä, mihin ne olivat kuukausi sitten jääneet. Ryhmä oli Väisäsille erittäin hyvä kokemus. He kertovat odottaneensa kovasti aina seuraavaa kertaa. Vertaisilta sai Satun mukaan myös tietoa tarjolla olevasta tuesta ja avusta, esimerkiksi erilaisista terapiamuodoista.

– Tapaamiset ovat kyllä raskaita, on aivan loppu niiden jälkeen, kuin maratonin olisi juossut, Satu kuvailee tunnelmia vertaistukiryhmän jälkeen. Pois lähtiessä oli tosi väsynyt, mutta seuraavana päivänä huomasi, että asiasta puhuminen helpotti.

Myöhemmin ryhmässä alkoi käydä enemmän porukkaa. Siinä vaiheessa he kokivat jaksavansa jo vastaanottaa toistenkin surua, eivätkä tapaamiset tuntuneet enää samalla tavalla raskailta kuin alussa. Väisästen mukaan erilaisista menetyskokemuksista saa aina jotain, kuolintavalla ei ole merkitystä.

– Tilaisuuksissa myös oivaltaa paljon, että minullahan on samanlaisia oireita tai oloja, Satu kertoo. Hän on saanut vahvistusta omille tuntemuksilleen, että ne aivan luonnollisia.

Vertaistukiviikonlopussa isätkin tukevat toisiaan

Väisäset ovat osallistuneet jo kolme kertaa Käpy ry:n vertaistukiviikonloppuun, jonka hintaa he pitävät tiukkaankin budjettiin sopivana. Ensimmäisellä kerralla Petriä epäilytti. Hän lähti lopulta mukaan, kun hänelle kerrottiin, että voi tulla katselemaan ja kuuntelemaan, ei tarvitse osallistua ryhmiin.

– Antoisammat jutut tulee saunan lauteilla. Olen tosi tyytyväinen, että osallistuin, hän kuvaa kokemusta.

Antoisammat jutut tulee saunan lauteilla.

– Siellä voi itkeä ja vaikka lyyhistyä lattialle, eikä kukaan katso ihmeissään. Jokaisella on oma surunsa jokainen suree omalla tavallaan, Satu puolestaan kertoo.

Tukihenkilön, vertaistukiryhmän ja -viikonlopun lisäksi Satu on saanut apua myös kirjoittelusta Käpy ry:n vertaistukiryhmän Facebook-sivustolla. Kesällä Satu ja Petri lähtivät myös ensimmäistä kertaa MTLH:n lapsikuolemaperheille järjestämälle tuetulle lomalle.

Tuettavista tukijoiksi

Keväällä 2024 Satu ja Petri osallistuivat Käpy ry:n tukihenkilökoulutukseen. Se oli ollut heillä jo jonkin aikaa mielessä, sillä he halusivat laittaa hyvän kiertämään, kuten asian itse ilmaisivat.

Satulla on nyt aluillaan ensimmäinen tukisuhde tukihenkilönä. Häntä kiinnostaisi myös kouluttautua Surevan kohtaaminen -toiminnan kokemusasiantuntijaksi. Petri puolestaan on toiminut syksyllä ryhmänohjaajan parina Lahden vertaistukiryhmässä. Kasvokkain ihmisten kanssa on enemmän hänen juttunsa. Myös Satua kiinnostaisi mahdollisesti myöhemmin ryhmänohjaus.

Satu ja Petri rohkaisevat kaikkia lapsensa menettäneitä lähtemään rohkeasti mukaan vertaistukitoimintaan.

– Ei tarvitse osallistua keskusteluihin, saa tulla vaan seinäruusuksi. Näkee, että on muitakin vertaisia ja mitä homma on.

 

Teksti: Hanna Lappalainen

Kuva: Johanna Väkeväinen