Ikuinen rakkaus jää

Syksyllä vuonna 1995 olin 7-vuotias, kun isäni kuoli aivosyöpään. Hän oli kuollessaan 36-vuotias. Isi asui loppuajan hoitokodissa. Minä, neljä vuotta nuorempi siskoni ja äitini kävimme hänen luonaan päivittäin. Myös muu lähipiiri vieraili usein isin luona. Äiti yritti varovaisesti valmistella meitä tulevaan: ”Kyllä me tytöt pärjätään sitten keskenämme, kun isiä ei enää täällä ole, meillä on toisemme ja valtavasti lähipiiriä tukemassa.”

Isin luona hoitokodissa leikimme usein siskoni kanssa ja touhusimme omiamme, kun aikuiset juttelivat. Aikuiset toistelivat toisilleen samoja lauseitaan: ”Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Ihmeitä tapahtuu.” Näihin lauseisiin itse ripustauduin lapsen mielessäni. Ajatus siitä, että isiä ei olisi, oli liian kamala. Ja koska isin kuolema ajatuksenakin oli liian kamala, päädyin siihen lopputulokseen, että niin ei voi tapahtua. Disneyn prinsessoilta oli kuollut isejä ja äitejä, mutta minä en ollut prinsessa, joten minulle ei voisi käydä niin, että isi kuolisi. Tämän päätelmän jälkeen sain rauhan ja uskoin vakaasti ihmeeseen. Kyllä isi vielä tulisi kotiin.

Ajatus siitä, että isiä ei olisi, oli liian kamala.

Syyslomaviikolla äiti jäi isin luokse hoitokodille yöksi, ja minä ja siskoni menimme mummulaan. Olimme siskoni ja taatani kanssa polttopuuhommissa: kottikärryt täyteen klapeja ulkokasalta ja kuljetus navettaan talvea varten ja paluu kasalle minä ja siskoni kottikärryissä taatan kuljettamana. Paluukyyti kasalle oli taatalle huomattavasti raskaampi kuin meno. Olimme työn touhussa, kun mummu pyysi meidät sisälle, otti syliinsä ja kertoi, että isi on nyt kuollut ja nyt lähdetään hoitokodille. Olin järkyttynyt. Miten mummu voi valehdella tuollaisesta asiasta. Minun isini ei voinut kuolla. Olin ollut niin täysin vakuuttunut, että ei voi. Maailmani romahti. Minulle ja siskolleni kävi näin, vaikka emme olleetkaan prinsessoja.

Hautajaisissa oli sydäntä raastavaa nähdä läheiset niin lohduttomina ja surun murtamina. Halusin poistaa heidän surunsa ja yritin olla reipas, ettei heidän tarvitsisi huolehtia oman surunsa lisäksi minustakin. Lapselle on täysin luonnollista suojella läheisiään, eikä kukaan olisi voinut näitä ajatuksiani estää. Näytin kyllä suruani, mutta en kokonaan. Välttelin aihetta parhaani mukaan ja puheeni saatoin muotoilla niin, että kuulija päätteli molempien vanhempieni olevan elossa. Kyse ei ollut häpeästä, vaan siitä, että en pystynyt puhumaan aiheesta ilman tunnekuohua. Suojelin itseäni ja osin myös vastaanottajaa. Vasta päälle kolmekymmentävuotiaana suru alkoi purkautua kokonaisuudessaan, ja opettelin kertomaan asiasta, jos tilanne sitä vaati.

Virstanpylväs

Lapsena ajattelin, että olihan isi aika vanha kuollessaan. 36-vuotias on jo niin aikuinen. Omien ikävuosieni karttuessa ajatukseni luonnollisesti muuttui. Parikymppisenä olin kauhuissani, kun mietin, että isi oli saanut oman kuolemantuomionsa ja joutunut sen kanssa elämään. Saanut opinnot tehtyä ja uran nousukiitoon. Oli vaimo ja kaksi pientä lasta. Harrastuksia, ystäviä, matkoja ja loputtomasti suunnitelmia ja haaveita toteutettavaksi. Kipeimpänä se, ettei nähnyt lastensa kasvavan, ei voinut heitä suojella ja rakastaa.

Ajattelin aina, että kun olen itse 36-vuotias, pysähdyn miettimään elämääni ja yritän tavoittaa jotain siitä, minkä isi joutui kohtaamaan. Aion pysähtyä siihen ikään, sillä se on virstanpylväs, jonka jälkeen itse olen elänyt kauemmin kuin isi. Viime syksynä tuntui juhlavalta ajatella, että esikoiseni laskettu aika on sinä vuonna, kun täytän 36 vuotta. Isi oli 36-vuotias kuollessaan, minä synnyttäisin saman ikäisenä uuden elämän. Elämän jatkumo kauneimmillaan.

Isi oli 36-vuotias kuollessaan, minä synnyttäisin saman ikäisenä uuden elämän.

Aikuisena olen tehnyt tutkimusmatkaa itseeni ja hakenut selityksiä. Isin kuolema on järkyttänyt perusturvani perustukset, se pahin voi tapahtua. Kuolema oli minulle silloin yllättävä, vaikka ei tietenkään näin aikuisen näkökulmasta arvioiden. Minut se lapsena yllätti, koska en uskonut sen voivan tulla kohdalleni ja olevan mahdollista. Koska se oli mahdollista, on se istuttanut ainaisen läheisten menettämisen pelon ytimeeni. Karu totuus on, että kaikkea voi sattua, kenelle hyvänsä, koska tahansa. Toisaalta se antoi myös sen rauhan, että oma kuolemani ei ole pelottanut minua enää isin kuoleman jälkeen. Isi on minua vastassa sitten, kun oma aikani on.

Ehkä isin kuolema on osaltaan vaikuttanut siihen, että olen ennemmin toteuttaja kuin liiallisuuksiin harkitseva ja tuskastun turhaan vatvomiseen. Olen elänyt täysillä ja rohkeasti, ja olen siitä tyytyväinen. Poikkeuksena tähän sääntöön olin oman lapsen osalta jo ennakkoon täynnä pelkoja ja harkitsin asiaa pitkään. Onko tämä maailma sellainen, johon kannattaa syntyä? Kestänkö sen, että en voi suojella lastani maailmalta. Miten hallitsen pelostani ja suojelun tarpeestani johtuvaa kontrolloinnin tarvettani ja saan oltua varoittelematta kaikesta mahdollisesta. Miten hallitsen uhkakuvat, joita vilisee mielessäni. Miten selviän valvotuista öistä, miten kestän, jos lapsi on kipeänä, joutuu koulukiusatuksi, ei löydä ystäviä tai ajautuu huonoon seuraan. Minun tulisi myös itse pysyä hengissä mahdollisimman pitkään, jotta voin huolehtia lapsestani, eikä lapseni joudu kärsimään vanhempansa kuolemasta.

Onneksi mieheni on vankka kallioni. Hän osaa aina palauttaa pelkoni oikeisiin mittasuhteisiin ja tiedän, että hänen kanssaan selviän mistä vaan.

Epätietoisuus

Aiemmin en tuntenut ketään, jonka lapsi olisi kuollut. Kohtukuolema oli käsitteenäkin jopa uusi tai ainakin hyvin vieras. Silti olen aina pitänyt suurena ihmeenä, että lapsia syntyy ja useimmiten terveenä. Tällä lähtöajatuksella oloni oli ensimmäisen ultran jälkeen epäuskoinen. Kaikki oli hyvin. Voiko niin olla? Niin sanottiin. Tuskastuin itseeni. Kaikki muut iloitsivat asiasta, mutta minä en uskaltanut luottaa siihen, että kaikki menisi hyvin. Kaikkihan oli niin hyvin kuin voi olla! Miksen voisi vain keskittyä nauttimaan tästä ainutlaatuisesta ajasta?

Rakenneultrassa tammikuun alussa vauvan toisessa nilkassa näkyi virheasento. Olimme huolissamme. Vaiva olisi kuitenkin hoidettavissa, mutta samalla mietin, kiusataanko poikaamme koulussa, jos hän on mahdollisesti vaikka hitaampi kuin muut nilkan takia. Saimme ajan kontrolliin, nilkan tilannetta seurattiin.

Olen aina pitänyt suurena ihmeenä, että lapsia syntyy ja useimmiten terveenä.

Kuukauden päästä tilanne oli jo hyvin huolestuttava. Vilkkaasti potkinut poika oli yhtäkkiä liikkumaton ja lapsivettä oli runsaasti. Omat kipuiluni selän ja vatsan alueella olivat alkaneet jo ennen kontrollia. Lapsivesi kerääntyi mahaani, sillä vauva ei saanut sitä nieltyä. Pian jouduin hetkeksi osastolle ja minulle tehtiin ensimmäinen lapsiveden poisto. Lapsivettä poistettiin myöhemminkin kahdesti muutaman viikon välein. Liitoskivut olivat tuskaisia, mahani kasvoi päivissä, kun normaalisti kasvu tapahtuisi hitaasti viikoissa.

Suuren vesimääränkään takia en enää tuntenut vauvan liikkeitä, joten kävin vähintään kerran viikossa neuvolassa kuuntelemassa hänen sydänääniään. Sydän oli aina vahva ja sen äänten kuuntelu varmisti, että vauva oli vielä hengissä.

Vauvalle tehtiin kaikki mahdolliset kokeet ja testit, mutta lapsen ahdinko ja sen vakavuuden taso oli edelleen täysi mysteeri. Pahinta oli, että lääkäritkään eivät voineet tehdä tarkempia ennusteita, sillä ei ollut mitään diagnoosia, johon tukeutua. Saimme lääkäreiltä kolme vaihtoehtoa: kohtukuolema, kuolema pian syntymän jälkeen tai eloon jäävä vakavasti sairas lapsi. Elimme raastavassa epätietoisuudessa, ja lopulta henkinen ja fyysinen olotila oli selviytymistä tunnista toiseen ja päivästä toiseen.

Syntymä

Kehoni kesti valtavan ja paljosta vedestä paineisen mahan hyvin. Näytti siltä, että raskaus saattaisi jatkua hyvinkin lähelle laskettua aikaa. Päivää ennen raskausviikon 35 kontrolliaikaa huolestuin vauvan voinnista. En tuntenut varsinaista kipua, mutta oloni oli outo ja jotenkin vain pelkäsin, että vauvalla ei ole kaikki hyvin. Seuraavan aamun kontrolliaikaan tukeutuen menin sänkyyn odottamaan aamua.

Kontrollissa vauvan sykkeet olivat kriittisen alhaiset ja siirryimme välittömästi leikkaussaliin. Mieheni pääsi onneksi pian myös sairaalalle, työvuoro osui sopivaan saumaan. Leikkauspöydällä päässäni alkoi soida kappaleen Ilouutinen kertosäe: ”Tulkaa kaikki nyt laulamaan, on poika syntynyt maailmaan…” En muistanut kappaleen nimeä enkä mitään muutakaan kuin kertosäkeen. Olin samaan aikaan sekä onnellinen tulevasta pojastamme että täynnä pelkoa ja kauhua siitä, miten nyt kävisi.

”Tulkaa kaikki nyt laulamaan, on poika syntynyt maailmaan…”

Rakas poikamme Otto syntyi huonokuntoisena ja vietiin välittömästi elvytettäväksi. Syke saatiin tasaantumaan vasta, kun mieheni pääsi lapsen viereen. Otto oli vähää ennen mieheni tuloa kastettu, sillä elvytys ei antanut toivottua vastetta ja elvytys oli jo oltu vähällä joutua lopettamaan. Tämän jälkeen pääsin minäkin näkemään Oton. Otto ja mieheni siirtyivät teho-osastolle ja minä heräämöön hetkeksi toipumaan.

Hyvästit

Oton keuhkojen tilannetta oli yritetty arvioida jo raskausaikana, mutta runsas lapsivesi haittasi näkyvyyttä. Syntymän jälkeen selvisi, ettei Oton keuhkoilla ollut elämisen mahdollisuutta. Otto eli kuusi tuntia ja kuoli isinsä sylissä, kun hengityskone sammutettiin.

Kuvassa hymyilen, kyyneljuovat erottuvat poskillani ja sylissäni on kuollut poikani.

Kun johdot ja muut Otossa kiinni olleet letkut oli irrotettu, saimme hänet kunnolla syliimme. Halusin kuvan, jossa pidän Ottoa sylissä ja hymyilen onnellisen äidin hymyä. Olin niin onnellinen rakkaasta Otosta. Ja olen onnellinen, että kuva otettiin. Kuvassa hymyilen, kyyneljuovat erottuvat poskillani ja sylissäni on kuollut poikani. Siinä on konkreettisin hetkeni Oton äitinä. Otimme sylikuvia Oton kanssa ja lopuksi pesimme hänet. Mieheni vaihtoi vaipan ja kätilö kapaloi Oton. Veimme Oton kappelihuoneeseen, josta hänet noudettiin kylmiöön.

Yövyimme sairaalassa ja saimme sovittua kappeliin ajan vielä iltapäivälle, jotta lähisukukin pääsisi näkemään Oton. Hetki oli äärimmäisen tärkeä Oton isomummulle, isovanhemmille ja enolle/kummisedälle. Ja tietenkin meille. Saimme esitellä läheisille rakkaan poikamme.

Ovet auki

Olimme eläneet raskausajan eristyksissä. Niin vaikeassa tilanteessa ja huonolla ennusteella muiden näkemiseen ei ollut ollut voimia. Ihmiset olivat mielestäni sanoneet vääriä asioita ja olin kokenut sen raskaaksi, vaikka kaikki olivat tarkoittaneet hyvää. Jo kauppareissuilla saadut hyvää tarkoittavat katseet ja kommentoinnit mahasta olivat tuntuneet liian raskailta epävarmassa tilanteessamme. Myös liikkumiseni oli ollut niin vaikeaa, etten senkään vuoksi ollut juuri poistunut kotoa. Onneksi sinnikkäimmät läheiset jaksoivat säännöllisesti viestitellä kuulumisia. Se oli välillä ärsyttävää, mutta äärimmäisen tärkeää. Ilman sitä olo olisi ollut hyvin tyhjä.

Oton kuoleman jälkeen avasimme kotimme ovet. Toivoimme ihmisiä ympärillemme ja onneksi heitä runsain mitoin saimme. Osa osasi tulla pyytämättä ja osa sen jälkeen, kun selkeästi sanoitimme, että nyt todella toivoisimme seuraa. Monella herää ajatus, että on annettava rauhaa surra, mutta uskallan väittää, että asia menee harvoin niin. Etenkin meillä tarve läsnä oleviin läheisiin ja ystäviin oli suuri erakkomaisen raskausajan jälkeen. Onneksi ystävämme osasivat ottaa ohjat, sillä omat voimani eivät olisi riittäneet yhteydenpitoon. Sureva ei jaksa olla se, joka sopii tapaamisia. Toisaalta en saanut aikaiseksi sopia tapaamisia, koska koin asettavani vastaanottajan pakkorakoon. Jos minä kysyin, toisen oli pakko suostua, vaikka hän ei pystyisi tai haluaisi juuri silloin tapaamaan. Ei sitä halua olla vaivaksi toiselle. Ja samalla on niin haavoittunut ja tarvitseva, että haluaisi ottaa toiselta hoivaa.

Toivoimme ihmisiä ympärillemme ja onneksi heitä runsain mitoin saimme.

Ruumiinavauskaan ei tuonut selitystä tai diagnoosia Oton keuhkojen kehitysongelmiin. Avauksen jälkeen haimme Oton kotikappeliin odottamaan siunaustilaisuutta. Ruumiinavaus ja kulunut aika oli muuttanut Oton nukkemaisen näköiseksi. Ajomatka sairaalalta kappelille oli raskaan haikea. Tunsin vahvasti, että koko perhe on nyt ensimmäisellä ja viimeisellä yhteisellä matkalla. Kerroin mielessäni Otolle, mitä matkan varrella näkyi ja mitä olisimme tehneet yhdessä ja minne matkustaneet. Kerroimme myös, että nyt näkyy kotitalon kattoa hiukan puiden takaa, kun valtatiellä ajoimme kodin läheltä.

Hautajaisjärjestelyissä meni yllättävän kauan aikaa, ja järjesteleminen teki hyvää. Oli jotain konkreettista mihin keskittyä. Meille oli selvää, että haluamme isot hautajaiset. Ajatus hautaamisesta vain perheen kesken tuntui meistä huonolla tavalla surulliselta. Halusin julistaa koko maailmalle, että täydellinen poikamme oli syntynyt. Vaikka Otto kuoli, olimme niin onnellisia hänestä. Meille syntyi poika, meistä tuli Oton isi ja äiti. Kaikista surullisimmalta tuntui, että Otosta ei tiedettäisi. Halusin vain, että kaikki tietäisivät, että Otto on elänyt.

Lopullisuus kauhistutti

Olin mielestäni käsitellyt tapahtunutta yllättävän järjellisesti. Olin ottanut vastaan sen, mikä meille annettiin. Hyväksynyt, että näin meille kävi. Minussa ei herännyt kysymystä, miksi juuri meille kävi näin. Ennemmin niin, että miksipä ei juuri meille. Miksi mieluummin jollekulle muulle, miksi muka olisimme oikeutetumpia tältä säästymään kuin joku toinen. Siksi yllätyinkin hautajaisia edeltävänä iltana, kun sain mielivaltaisen paniikin seuraavan päivän hautaamisesta. Halusin perua hautajaiset. En halunnut suostua siihen, että Otto laitetaan maan alle, halusin hänen pysyvän kappelissa. Varoitin miestäni, että nyt ei ole järki mukana. Pyysin häntä vahtimaan, etten ilmoita hautajaisten peruuntumisesta. Ja vahtimaan, etten sieppaa Oton arkkua siunaustilaisuudessa ja pakene sen kanssa. Menimme nukkumaan toivoen, että olotila olisi helpottanut aamuun mennessä.

Aamu ei tuonut helpotusta. Luotin, että sosiaalinen tapahtuma ympärilläni olevine ihmisineen pitäisi minut aisoissa. Silti ajatus arkun varastamisesta ei jättänyt rauhaan. Oton laskeminen maahan ja maanlaitto päälle tuntui tukahduttavalta ja lopulliselta. Tiesin, ettei Otto heräisi kylmiössä henkiin mutta maan alta ei ainakaan voisi enää herätä.

Halusin vain olla lähellä Oton arkkua ja Ottoa.

Siunaustilaisuus oli kaikin puolin kaunis. Olisin halunnut sen kestävän ikuisuuden. Halusin vain olla lähellä Oton arkkua ja Ottoa. Mikseivät siunaustilaisuudet voisi kestää ikuisuutta? Tai edes Oton. Mieheni kantoi arkun ja yhdessä laskimme Oton.

Luulin, että hautajaisten jälkeen oloni jotenkin helpottuisi. Niin ei käynyt. Hautajaisia seuraavana päivänä kävimme irrottamassa saattokukkien kortit. Kokeilin siirtää päällä olevaa suojusta ja kysyin mieheltäni, onkohan tämä jotenkin ruuvattu paikoilleen. Halusin vain olla haudan äärellä ja pelkäsin tulevaa maanantaita, kun kaivuri täyttäisi haudan. Illalla mietin, kuinka haluaisin vain olla yötä päivää haudalla. Yöllä mietin, menisinkö makuupussin kanssa haudalle nukkumaan. Mietin myös, että saisin vielä arkun käsiini.

Hauta täytettiin maanantaina. Kokeilin sormella hiekkaa. Pinta oli saatu tiivistymään kovaksi. Hautakivi saataisiin vasta kahden kuukauden päästä. Ehkä se toisi konkretiaa. Arvelin olevan parempi, etten kävisi haudalla ennen kuin kivi olisi tuotu. Voisin keskittyä kiveen, enkä kaivettuun maahan.

Vertaistuki

Oton kuoleman jälkeen osastolla kysyttiin, haluatteko Käpy ry:n edustajan soittavan teille. Vastasin myöntävästi ja mietin kaikessa ajatussumussani, kuinka hienoa on, että tällaistakin on olemassa. Olin raskausaikana saanut linkin Käpy ry:n sivuille tutultani ja samaiselta henkilöltä vertaistarinan kohtukuolematapauksesta. Tämän tarinan avulla sain rauhan kohtukuoleman osalta. Jos se tapahtuisi, tiesin, että siitäkin on jo joku selvinnyt, ja se auttoi minua saamaan pelkoni hallintaan.

Raskauteni alussa ajattelin, etten liity facebookin vauvaryhmiin vaan pitäytyisin vain omassa prosessissani ja välttelisin ulkopuolisia vaikutteita. Oton ennusteiden huonontuessa pyörsin päätökseni, ja niin facetus kuin googletuskin oli lopulta ihan mahdotonta. Tiedon ja teorioiden tarve oli kaikessa epätietoisuudessa niin suuri. Facen ryhmistä hain erityisesti niitä tapauksia, joissa kaikki ei ole mennytkään niin hyvin kuin yleisesti vallalla olevassa illuusiossa raskaudesta ja lasten saannista. Niitä oli vaikea löytää. Keskenmenoista oli ilmoituksia ja jonkun verran kohtukuolemista ja keskosina syntyneistä. Jossain ryhmässä käyttäjät kommentoivat kuolintapauksiin, ettei raskaana olevia saa järkyttää tällaisilla kauheilla tapauksilla, että pitää olla sisältövaroitus. Niin ryhmään tuli sääntö sisältövaroituksesta ja tuntui, ettei tarinoita enää löytynyt muutenkaan. Somen kanssa olen muutenkin hyvin maltillinen, mutta minua vihastutti, että raskaana olevia, joilla on kaikki hyvin, ei saa järkyttää ikävillä jutuilla. Se surullinen tarina voi iskeä myös niihin, joilla on ensin kaikki hyvin. Kriisi on sitä suurempi, mitä ennalta-arvaamattomampi se on. Ja silloin todella kaipaisi vertaistarinoita.

Se että joku muukin on kokenut saman, tuo lohtua ja voimaa.

Myös Raskaana-sarjan katsoin Areenasta ja itkin viimeisen kauden kohtukuolematapausta, jonka tarinan tärkeys oli jo silloin täysin kirkas. Näitä tapahtuu, vaikka tuntuu, että näitä ei tapahdu, koska niihin ei törmää, ellei se osu lähelle.

Käpy ry:n soitto tuli, kun olimme syntymän (ja kuoleman) jälkeisenä päivänä kappelissa, enkä olisi vielä ollutkaan valmis keskustelemaan puhelimessa. Tulleet puhelut kuitenkin rauhoittivat. Apua olisi saatavilla, kun sen aika olisi. Meninkin heti ensimmäiseen vertaistuki-iltaan, joka järjestettiin kaksi viikkoa Oton kuoleman jälkeen. Jännitin menoani ja pohdin, uskallanko mennä. Onneksi menin, jännitys laukesi alun jälkeen, ja toinen kerta ei jännittänyt enää kuin hiukan. Yllätin itseni puhumalla jo ensimmäisellä kerralla. Ja puhuminen, kuuntelun ohella, tekee hyvää. Se, että joku muukin on kokenut saman, tuo lohtua ja voimaa. Tästä on joku muukin selvinnyt ennen minua, nyt on minun vuoroni. Ja tätä surua en piilottele reippauden taakse. Otosta haluan pystyä puhumaan, kun tilanne on siihen otollinen. Haluan tarvittaessa pystyä kertomaan, että olen Oton äiti.

Lohtua luonnosta

Koen metsässä kulkemisen ja puutarhan hoidon oloa helpottavina, ja niiden parissa olen pyrkinyt olemaan. Metsässä kulkiessa vastaani on tullut tämän kevään ja kesän aikana useita hylättyjä tai maahan pudonneita linnunpesiä ja yksinäisiä lintujen munankuoria kaukana pesistä. En tiedä, onko niitä osunut kohdalleni jostain syystä normaalia enemmän vai kiinnitänkö niihin vain nyt eri lailla huomioita kuin aiemmin. Tyhjä pesä, tyhjät kuoret. Luonto on täynnä vertaistarinoita menetetyistä jälkeläisistä.

Luonto on täynnä vertaistarinoita menetetyistä jälkeläisistä.

Välillä tuskaisina hetkinä mietin, voisiko joku vain ottaa tämän tuskan pois. Tuskan kääntöpuolena on kuitenkin suuri rakkaus. Sitä en vaihtaisi mihinkään. Otto on ihanin asia, mitä minulle ja meille on tapahtunut. Sydämeni on kiitollinen ja onnellinen, että saan olla juuri Oton äiti. Se onni on sydämessäni ikuisesti ja löydän sen vahvana vaikeinakin hetkinä. Voin lohduttautua sillä, että Otolla on kaikki hyvin, Otto on turvassa vaarin sylissä. Vaarin, joka oli kuollessaan 36-vuotias.

Tältä siis näyttää tilanteeni 36-vuotiaana. Elämä, montakin, taitekohdassa taas.

 

Teksti: Oton äiti, 36 v.

Kuva: Kuvia Suomesta / Roine Piirainen