Menetykset kulkevat mukana, mutta niiden kanssa oppii elämään

Artikkeli on julkaistu Suomenselän sanomissa 9.6.2022. Se julkaistaan Käpy ry:n verkkosivuilla kirjoittaja Riikka Tallilan luvalla.

Marika Säynäjoki myöntää yhä tänä päivänäkin valikoivansa, kun puhe siirtyy lapsiin, että kenelle hän sanoo perheessä olevan kolme lasta, joista kaksi on kuollut. Osaa tieto lapsikuolemista hämmentää ja vastapuoli ei aina tiedä mitä sanoa. Joskus puheenaihe jopa ohitetaan.

– Valikoinnilla huomaan suojelevani kuulijaa, ehkä vähän itseänikin. En tiedä, miksi asiaa pitäisi peitellä, sillä se on osa elämääni.

Kun Marika Säynäjoki menetti ensimmäisen lapsensa Iidan, ja kotiutui sairaalasta, tulivat parhaat ystävät ruokapussien kanssa, he tekivät ruokaa ja suunnittelivat viikko-ohjelmaa.

– Ystäväni sanoivat, että mistään ei tarvitse puhua, jos en halua. Sain vain olla oma itseni, sama Marika kuin ennenkin. He tiesivät, että puhun sitten kun olen valmis, muistelee Säynäjoki.

– He pitivät huolta, etten jäänyt yksin surun keskellä. Muistan kun eräänkin kerran rämmimme metrisessä lumihangessa paistamaan makkaroita matkagrillillä. Oli aivan sama mihin mentiin, kunhan vaan mentiin jonnekin.

Marika Säynäjoki tiedostaa, että jokaisen suru on omanlaisensa, kuten elämäkin ja sitä myötä myös selviytymiskeinot. Toivo ja tulevaisuus ovat olleet hänelle kantava voima.

– Kun palasin rakkaan harrastukseni tanssin pariin vain viikkoja tyttäreni kuoleman jälkeen, siellä minut otettiin vastaan hienosti. Mietin toki, että voinko ylipäänsä osallistua ja miten ihmiset suhtautuvat minuun. Tanssikurssin ohjaaja Virpi Mannelin sanoi heti, että kiitos kun tulit ja toi sen esiin, että hän oli miettinyt, mitä minulle osaa sanoa?

Tämä on juuri se asia, jonka Säynäjoki haluaa nostaa esiin. Hän tietää, että ihmisiä saattaa pelottaa ja jännittää kohdata lapsensa menettäneitä.

– Kaikkein ikävintä on kuitenkin se, että vaihdetaan kadun toiselle puolelle ja aletaan vältellä.

Marika kannustaa ihmisiä toimimaan näissä tilanteissa aivan tavallisesti, kuten aiemminkin.

”Ihmisiä saattaa pelottaa ja jännittää kohdata lapsensa menettäneitä.”

– Voi kysyä miten jaksaa tai mitä kuuluu? Ei tarvitse puhua mitään enempää tai ihmeellistä. Senkin voi tuoda esiin, että ei osaa sanoa mitään.

Ammattilaisten kohtaaminen vaihtelevaa

Marika havaitsi sairaalassa olleessaan, että hoitajienkin kohtaaminen vaihteli lapsen menettäneen äidin kanssa. Erityisesti hänelle jäi mieleen hoitaja, joka oli selkeästi ahdistunut tehdessään hoitotoimenpiteitä.

– Hoitajan vaikeus kohdata minut ja minun menetys huokui hänen eleistään ja ilmeistään. Ikään kuin hänellä olisi ollut kiire pois luotani, pakolliset lyhyet kysymykset hoitaen, ei muuta. Seuraavana päivänä hän ei ollutkaan enää hoitajani.

– Tällaisessakin tilanteessa mietin, että ammattilaiseltakin voisi olla rohkeutta sanoa, että ahdistaa ja todeta, että opetellaan yhdessä. Toivoisin, että saisin vietyä tätä viestiä hoitoalan ammattilaisten piiriin. Ei se ole heillekään helppoa, kun sama ihminen menettää toistamiseen lapsen.

Säynäjoen perheen esikoinen menehtyi raskausviikolla 23 ystävänpäivänä vuonna 2015 ja raskausviikolla 21 Sisu-poika kuoli kohtuun pyhäinpäivänä 2016.

– Omasta näkökulmasta katsoen on etu, että meillä oli tuttu neuvolan terveydenhoitaja Katja Kaasalainen-Kalliomäki sekä tuttu pappi Hannu Haukkala, joka on ollut mukana perheemme elämässä vihkiessään meidät, siunatessaan kaksi lastamme hautaan ja kastaessaan vuonna 2019 syntyneen Onni-poikamme.

– Mieleeni ovat jääneet papin sanat, että lapsikuolemien kohdalla papin työ tuntuu edelleen vaikealta, eikä pienen vauvan siunaaminen ole helppoa.

Tukihenkilöksi saman kokeneille

Marika Säynäjoki halusi palata aika nopeasti töihin, mikä oli hänelle toimiva ratkaisu.

– Kerroin työnantajalleni, että hän voi tiedottaa tapahtuneesta työkavereilleni. Tein selväksi, että minulta saa asiasta kysyä, mutta en tule töihin suremaan, vaikka menetys kulkeekin mukanani. Eikä minua tarvitse säästää työn kuormituksilta, että voimme jatkaa niin kuin ennenkin, kertoo Säynäjoki ja antaa kiitosta työyhteisölleen.

”Minulle on tärkeää hälventää tabua lapsikuolemasta.”

Säynäjoki arvelee, että hänelle on ollut hyötyä ja työkaluja menetyksien käsittelyihin oman psykiatrisen sairaanhoitajan koulutuksen kautta, mutta tärkeimpään tukiverkostoon kuuluvat oma perhe ja ystävät. Hän liittyi heti esikoisensa kuoleman jälkeen Käpy Lapsikuolemaperheet ry:n jäseneksi ja lähti varsinaiseen toimintaan mukaan, kun se menetyksen jälkeen oli mahdollista. Ensin tukihenkilönä ja myöhemmin kokemusasiantuntijana.

– Tukihenkilönä olen toiminut yhteensä kolmelle henkilölle. Se tuo merkitystä omille kokemuksille, vaikka se vaatiikin henkistä jaksamista. Vain yhden henkilön tukena voi toimia kerrallaan. Lapsen menetys koskettaa koko perheyhteisöä, ei pelkästään vanhempia. Se voi olla myös isovanhemmille raskasta.

Marika on nähnyt vuosien aikana, kuinka paljon lapsensa menettäneitä onkaan, Virroillakin on useita.

– Minulle on tärkeää hälventää tabua lapsikuolemasta. Vertaisistaan saa voimaa ja toivoa sekä rohkeutta ottaa yhteyttä, jos tarvitsee tukea, hän kannustaa.

Kun jo puolesta sanasta ymmärtää

Käpy Lapsiperhekuolemaperheet ry tarjoaa valtakunnallisesti vertaistukea lapsen kuoleman kokeneille perheille. Suomalaisista 450 alle 20-vuotiasta kuolee vuosittain ja lapsista 200 syntyy kuolleena. Luvut perustuvat Tilastokeskuksen tietoihin.

– Lapsen kuolema on yksi raskaimmista elämän kokemuksista, eikä se katoa elämästä vaan surusta tulee osa vanhemmuutta. Mielestäni näin järkyttävän asian kohdannut ihminen tarvitsee aina tukea, pohtii vapaaehtoistoiminnan vastaava Ulla Tuunanen.

Tapahtunut vaikuttaa myös muihin elämän osa-alueisiin ja ihmissuhteisiin.

– Yksi tärkeimpiä toimintamme arvoja on kuolleen lapsen kunnioittaminen. Puhumme lapsista nimillä ja ajattelemme heitä yksilöinä, joita ei voi korvata kukaan toinen.

Tuunasen mukaan ihmisten surureaktiot ovat moninaisia.

– Joillakin lapsen menetys vaikuttaa toimintakykyyn tai alkuaikoina suru voi tuntua niin raskaalta, että kauppareissukin voi olla iso ponnistus. Toiset pystyvät tekemään paljon töitä. Osalla suru ei näy päällepäin, he eivät välttämättä itke. Silti se ei tee vanhemman surusta yhtään vähemmän syvempää, hän muistuttaa.

Lapsikuoleman kokeneet puhuvat usein ajasta ennen lapsen kuolemaa ja sen jälkeen.

– Vertaistapaamisissa saa tukea muilta saman kokeneilta. Vertainen ymmärtää jo puolesta sanasta. Yhtä lailla on tärkeää kuulla, miten surun kanssa oppii elämään. Se muuttaa muotoaan ja elämään tulee lapsen menetyksen jälkeen myös toivoa tuovia asioita, toteaa Tuunanen.

Yhdistyksen toiminta on monipuolista ja se järjestää vertaistukiryhmiä, vertaistukiviikonloppuja ja vertaistapaamisia sekä välittää tukihenkilöitä. Vertaistukiryhmien ohjaajat ja tukihenkilöt ovat koulutettuja vapaaehtoisia, itsekin lapsensa menettäneitä vanhempia.

– Vapaaehtoiset ovat tärkeässä roolissa, ilman heitä meillä ei voisi olla näin kattavaa toimintaa, Ulla Tuunanen mainitsee.

Hän kertoo, että yhdistykseen voi olla yhteyttä kuka tahansa, joka vaikka miettii, miten voisi kohdata lapsikuoleman kokeneen. Käpy ry lisää myös eri alojen ammattilaisten tietoutta lapsikuolemaperheiden kohtaamisesta Surevan kohtaaminen -toiminnan kautta.

 

Riikka Tallila, Suomenselän sanomat