Isän puheenvuoro: oikeanlaista tukea lapsikuolemaperheille

Teksti: Janne Hirvonen

Hallituksen esitys perhevapaauudistuksesta ”unohti” lapsikuolemaperheet, mutta tämäkin on vain heijastus syvemmästä yhteiskunnallisesta asenneongelmasta.

Omassa tapauksessani kokemus perhevapaista on kaksijakoinen; toisaalta olen siinä kiitollisessa asemassa, että nykyisin myös miehillä on mahdollisuus viettää 18 vrk isyysvapaata, mutta toisaalta tämän perhevapaan osalta kävin pitkän vääntämisen sairaalan virheellisen ohjeistuksen takia.

Meidän koettelemuksemme yhteydessä kävi nimittäin ilmi, että KYS:n naistenklinikalla on ollut vuonna 2015 voimaan tulleesta lakimuutoksesta huolimatta ohjeistus, että myös puolisoille kirjoitetaan ensisijaisesti sairaslomaa lapsikuolematapauksen jälkeen. Näin tehtiin minunkin tapauksessani, vaikka puolisot tulisi ensisijaisesti ohjata hakemaan isyysvapaata. Jälkeenpäin KYS on muuttanut tätä ohjeistusta ja nykyisin isyysvapaa on ensisijainen myös puolisoille. Omakohtainen kokemus on avannut silmät sille, kuinka vaihtelevasti lapsikuolemaperheiden asema huomioidaan suomalaisessa yhteiskunnassa.

Ehdotettu perhevapaauudistus takauma 50-luvulle

Hallituksen ehdottama perhevapaauudistus on askel taaksepäin: Lapsensa menettäneiden vanhempien asemaa heikennetään entisestään tietoisella päätöksellä. Isät saivat oikeuden pitää kolmen viikon isyysvapaan kohtuun/synnytyksessä/vastasyntyneenä kuolleen lapsen syntymän jälkeen vasta vuonna 2015. Nyt tätä aikaa ollaan lyhentämässä kahteen viikkoon (12 vrk), missä ajassa ei ehdi edes järjestää lapselle hautajaisia tai huolehtia muista käytännön asioista, muusta toipumisesta puhumattakaan. Ehdotettu uudistus on myös päinvastainen verrattuna esimerkiksi viimeaikaiseen Tanskan uudistukseen ja on hyvin vaikea nähdä, kuinka se voisi tukea lapsikuolemaperheiden toipumista.

Nykyisessä perhevapaauudistuksessa mennään ajatuksen tasolla takaisin 50-luvulle; kukapa isä sitä nyt vauvaansa surisi tai tarvitsisi paria viikkoa enempää toipumisaikaa lapsensa kuoleman aiheuttamasta järkytyksestä, äitihän se oli raskaana ja synnytti. Olen itse ollut siinä onnellisessa asemassa, että olen voinut käyttää kertyneitä vuosilomia poissaoloihin, mutta monella ei välttämättä ole tätä mahdollisuutta käytettävissään. Olen päässyt viimeisen puolen vuoden aikana myös tutustumaan tapauksiin, joissa on entisinä aikoina vain todettu tapahtunut ja mies on hukuttanut surunsa pulloon, eikä asiaa ei ole sen enempää käsitelty – tähänkö on todella palattu?

Loputon sairaslomaruletti

Niin äidin kuin isän vapaiden lyhentäminen johtaa siihen, että vanhemmat jäävät entistä useammin sairaslomalle, koska eivät perhevapaauudistuksessa lyhennetyn ajan jälkeen ole vielä työkykyisiä. Ylivoimaisesti suurimmalla osalla terveyskeskuslääkäreistä ei valitettavasti kuitenkaan ole osaamista tai ymmärrystä lapsikuolemista – näin ollen sairasloman pituus ja diagnoosi ovat tuurista kiinni. Tämä on ongelma yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Hyvällä tuurilla lääkäri kirjoittaa riittävän pitkän sairasloman sellaisella diagnoosilla, joka ei vaikeuta vanhempien elämää tulevaisuudessa. Huonolla tuurilla lääkäri antaa väärän masennusdiagnoosin (joka voi mm. estää myöhemmin henkivakuutuksen saannin ja adoption) ja/tai patistaa takaisin töihin.

On tutkittu, että jos traumoja ei käsittele (ihmisellä ei ole aikaa, eikä hän saa apua käsitellä niitä), ne voivat aiheuttaa merkittävää haittaa hyvinvoinnille ja työkyvylle. Töihin paluulla on tietysti merkitystä esim. sosiaalisten kontaktien kannalta ja osalle menetyksen kokeneista työ voi toimia myös ”hoitokeinona”, se täyttää arjen muilla ajatuksilla. Silti töihin paluun pitäisi tapahtua silloin, kun vanhempi kokee olevansa siihen valmis.

Ei kuulu meille, mutta kenelle sitten?

Perhevapaauudistusta koskeva lakiehdotus heijastelee syvempää yhteiskunnallista asenneongelmaa, josta puhutaan julkisuudessa valitettavan vähän. Räikeimmillään se näkyy siinä, ettei kohtukuolemien (eikä synnytyksessä tai vastasyntyneenä kuolleiden) kohdalla ole olemassa minkäänlaista Käypä hoito -suositusta. Pahimmassa tapauksessa synnytyssairaalasta sanotaan, että ”neuvola hoitaa”, ja neuvolasta sanotaan, ettei meillä ole teille ketään. Jos ei ole enää raskaana eikä ole lasta, ei ole myöskään neuvolan asiakas.

”Ei kuulu meille” on viesti, jota lapsensa menettänyt tuskin kaipaa. Vähin, mitä jokaisesta kunnasta pitäisi löytyä, on edes muutama psykiatrinen sairaanhoitaja/psykiatri/psykologi, jotka olisivat erikoistuneet lapsikuolemiin ja ottaisivat kopin perheistä, jotka ovat hirveän kriisin keskellä. Lapsikuolemaperheiden omien sosiaalisten turvaverkkojen ja Käpy ry:n arvokkaan vertaistuen merkitys tulee myös korostumaan tämän uudistuksen myötä entisestään.

Nähdäkseni lapsikuolematapauksista pitäisi näissä asetusvalmisteluissa tehdä omat pykälänsä. Normitilanteen soveltaminen siinä tapauksessa, kun lapsi kuolee, ei vain toimi eikä ole hyvä ratkaisu kenenkään kannalta. Jos tämä hyväksyttäisiin ja valmistelu tehtäisiin oikeasti vanhempien ja perheiden hyvinvointia ja työkykyä ajatellen, ei tämän lakiehdotuksen kaltaisia ajattelemattomuuksia edes tulisi vastaan.